Viimeinen pakerrus

Wellingtonin jälkeen oli vuorossa jälleen Taupo. Taupossa oli saapumispäivänä ihanan aurinkoinen päivä. Lisäksi päivä oli public holiday ja tämän Waitangi Dayn kunniaksi nurmikentällä järjestettiin konsertti. Mullahan ei ollut mitään käsitystä koko päivästä, mutta väkisinkin huomasi, että noin 95 % yleisöstä oli maoreja. Google on ystävä. 6.2.1840 allekirjoitettiin Waitangissa sopimus, joka "alisti maorit brittiläisen Uuden-Seelannin kuvernöörin hallintaan ja antoi näille Britannian kansalaisoikeudet sekä omistusoikeuden omiin maihinsa". Maorin- ja englanninkieliset sopimukset erkanivat kuitenkin niin paljon toisistaan, ettei sovituista asioista ole tänä päivänäkään yhteisymmärrystä. Tämän takia tähän Uuden-Seelannin kansallispäivään liittyy edelleen hyvin ristiriitaisia tunteita.

Reggaebändi 1840 esiintymässä

Kaupungissa oli lunki festaritunnelma

Sirkusryhmä esiintyi

Majoituin Rainbow Lodgessa, joka oli tosi kiva hostelli. Sieltä löytyy jopa oma sauna, jota paikan pomo mulle innolla esitteli. Ja tunnelma hostellissa oli mainio, ystäviä sai helposti.

Saksalaisen Marian kanssa ihastelemassa auringonlaskua

Tauposta on vain lyhyt matka Tongariron kansallispuistoon, joka on yksi UNESCOn maailmanperintökohteista. Puistossa on kolme aktiivista tulivuorta. Peter Jackson käytti Tongariro-vuorta ja sen ympäristöä kuvauspaikkana LoTR-elokuvissa. Puistossa voi tehdä usean päivän vaelluksia, mutta suosituin on ehdottomasti yhden päivän Tongariro Alpine Crossing, jolla pituutta on 19,4 km. Ja kyllä, edessä oli aika pirusti kiipeämistä.

Olin varannut reissun jo maanantaille. Edellisenä iltana en ollut päässyt ajoissa nukkumaan, kun olin jäänyt suustani kiinni huonekavereiden kanssa. Aamulla kukonlaulun aikaan vähän kadutti, kun silmät lupsui väkisin kiinni. Bussilla kesti perille noin 1,5 h. Kun sitten vihdoin olimme kansallispuistossa, oli niin tuulista, ettei matkanjärjestäjä uskaltanut päästää meitä matkaan. Ja tuulihan siellä kovaa. Voi vain kuvitella kuinka kovaa se on vuoren päällä. Niimpä ajettiin takaisin Taupoon ja varasin reissun seuraavalle päivälle. Tällä kertaa en heränyt klo 04.30 turhaan, vaan meidät päästettiin vaeltamaan. Onnekseni tänään minulla oli jopa vaelluskaveri, samassa huoneessa majoittuva saksalainen Steffy.

Reitin alkupää

Lämpötilat vaihtelivat eri korkeuksissa huimasti. Alkumatkasta hiki virtasi, vaikka päällä oli vain t-paita. Reitin korkeimmalla kohdalla oli niin jäätävän kylmä, että päällä oli t-paidan ja tuulitakin lisäksi kaksi neuletta. Sormikkaissa kädet paleli. Jos 20 km lenkki ei ole tarpeeksi, voi reittiin lisätä esimerkiksi Mount Ngauruhoelle kiipeämisen (aka Mount Doom LoTR-elokuvissa). Sää oli niin usvainen, että uskon, ettei kukaan hullu lähtenyt tuolle merkitsemättömälle ja vaaralliselle reitille sinä päivänä, sillä näkyvyys oli niin heikko.

Walking on the Moon?

Emerald Lakesit oli vähän sumuisia kans

Vähän vihmoi

Helikopterimiähet toivat soraa polkujen kunnostusta varten

Kaunein maisema hetkeen

Viimeiset kilometrit tuntuivat pitkiltä. Polviin sattui kaiken kävelyn ja kiipeämisen jäljiltä. Mutta selvisimme! Huomasi kyllä miten kylmänä päivänä on tärkeää varustautua kunnon eväillä. Jos taas olisi ollut kuuma, olisi vettä mennyt huomattavasti paljon enemmän kuin nyt.


Taupon jälkeen oli suuntana Rotorua, jossa Mari edelleen työskenteli. Vaikka Rotoruan olikin jo nähnyt, oli ihanaa palata näkemään Maria vielä ennen kotiinpaluuta. Yhtenä päivänä käytiin Wai-O-Tapussa, joka on geoterminen puisto. Paikka ei nyt aivan kaikista innostusta herättävin ollut (ottaen huomioon, että kaikkialla Rotorualla on ties mitä höyryäviä kurakoita), mutta ihan kiva paikka viettää pari tuntia.

Lady Knox Geysir koko komeudessaan

Mikä on pahempaa kuin kananmunapieru? Lämmin ja kostea kananmunapieru naamalla.

Kasarilammikko

Pari päivää ennen Suomeen paluuta, jouduin sanomaan Marille heipat. Aucklandia lähestyessä, tuli kuitenkin parempi mieli, sillä tajusi, että on pian matkalla kohti kotia.Viimeiset päivät Aucklandissa meni suomalaisten kanssa hengaillessa. Jostain syystä suomea kuuli kaikkialla! Vielä lentokentälläkin ennen lentoa sai verestää suomentaitoja :)

Aika kotona on mennyt ihan sairaan nopeaa. Johtuen varmaan mm. töistä ja muutosta. Nyt kun vihdoin sain reissun päätökseen blonginkin puolella, sanon heipparallaa ja toivon, että Mari päivittelee tänne kuulumisiaan! Sitten joskus :D

Älä enää ikinä jätä minua, ruisleipä

MO!

Kohti pohjoista

Milford Soundia monet paikalliset kehuu maasta taivaisiin. Tosi monet. Kuulemma jos sinne ei mene, on vähän kuin ei kävisi Pariisissa Eiffel-tornilla. Okei, uskotaan. Milford Sound on siis vuono Eteläsaaren lounaisosassa. Kuulemma tunnetuin yksittäinen nähtävyys maassa. Maisemat ovat tuttuja myös Taru Sormusten Herrasta -elokuvista (Tai no...Tuntuu välillä, että joka ikinen kohde on jossain vaiheessa toiminut kuvauspaikkana). Paikka on kaukana isoimmista kaupungeista, Queenstownista matkaa on päälle 300 km. Reitti ennen varsinaista vuonoa on kylläkin julistettu yhdeksi kauneimmaksi koko maailmassa. Matkan varrella on myös 1,2 km pitkä tunneli läpi vuoren.

 

Vesi oli niin puhdasta, että sillä pystyi täyttämään juomapullon

Perillä!

Milford Soundissa on kaksi pysyvää vesiputousta, mutta sateen jälkeen jyrkänteiltä voi nähdä veden virtaavan useammastakin kohtaa.

 

Meidänkin paatti kävi kasteluttamassa itsensä. Ihanan virkistävä hetki kuumana päivänä! Varulta laivassa kuulutettiin englannin lisäksi myös japaniksi (you know, japanilaiset ja kamerat...), että nyt kamerat piiloon, jos haluaa niiden säilyvän ehjänä.

 

 

Vaikka sää oli mainio ja maisemat nättejä, ei paikka mielestäni ollut niiiiiiin kaunis kuin mitä hehkutukset antoivat ymmärtää. Hirveää sanoa näin, mutta kun Uudessa-Seelannissa on niin sikana vuoria ja nättejä paikkoja, niin ei tämä mun mielestä ollut aivan kaiken hehkutuksen arvoinen? Liian suuret odotukset? Toki mielipiteitä on monia. Esimerkiksi pohjoisempana olevan Mount Cookin lähellä oleva Lake Tekapo sai itselläni enemmän aikaan wow-huokailuja. Niistä kuvia alempana.

 

Yhden Queenstownissa vietetyn yön jälkeen alkoi matka kohti pohjoista. Itärannikolla maasto on paljon kuivempaa kuin lännessä, sillä Etelä-Alpit blokkaa hyvin sadepilvet.

 

 

Lake Tekapo on ehdottomasti kauneinta mitä olen Uudessa-Seelannissa nähnyt. Järvi on väriltään turkoosi, johtuen jäätiköstä, joka aikoinaan murskasi kiveä vuorista hienoksi jauheeksi. Tämä kivipöly heijastaa auringonvaloa kauniin sinisenä värinä. Kun taustalle lisää vielä Uuden-Seelannin korkeimman vuoren (Mount Cook), on henkeäsalpaava maisema täydellisyydessään valmis. Näytti kuin paikka olisi repäisty suoraan jostain Disney-leffasta. Miten järvi voikin olla noin tyyni. Jos aikaa on rajoitetusti NZ:ssa, niin suosittelisin skippaamaan Milford Soundin ja tulemaan mieluummin näkemään tämä livenä!

 

Tässä kuvassa pystyy vertailemaan veden väriä muuhun maisemaan, näyttää ihan photoshopatulta!

 

Niin kuin paikka ei muutenkin olisi jo täydellinen, Lake Tekapo nauttii myös keskimäärin enemmän aurinkoisista päivistä kuin muu maa. Itsekin otin aurinkoa tuona päivänä rannalla.

 

Lake Tekapon rannalla sijaitsee pieni kirkko, jossa on kyllä kaunein alttari, mitä olen nähnyt. Yksinkertaisesti iso leveä ikkuna, jonka takana äskeisten kuvien kaltainen maisema. Mieli lepää. Eipä levännyt kauan, sillä kohta häpesin silmät päästäni kahta saksalaista tyttöä, joiden päät yhtäkkiä ilmestyivät ikkunaan molemmin puolin ristiä. Samalla kun kirkossa jotkut hiljentyivät ja ristivät kätensä, nämä kaksi pistivät naamalleen posetusilmeet ja nostivat peukut ylös heidän kaverinsa ottaessa kuvia kirkon sisäpuolelta. Ei taivas, mikä tilannetaju!

 



 

Lake Tekapon jälkeen oli vuorossa Christchurch. Kaupunki on nykyään surullisen kuuluisa 2010-luvun alussa sattuneista sattuneista maanjäristyksistä. Syyskuussa 2010 maanjäristys vahingoitti kaupunkia, mutta se ei ollut mitään verrattuna helmikuun 2011 järistykseen. Rakennuksia tuhoutui korjauskelvottomiksi ja 185 ihmistä kuoli. Isoja jälkijäristyksiä on tämänkin jälkeen ollut lukuisia. Wikipedian mukaan yli 3,0 magnitudin järistyksiä on mitattu lähes 4500 Canterburyn alueella (aikavälillä syyskuu 2010 - syyskuu 2012). Ei siis mikään ihme, että useat ihmiset ovat perheineen muuttaneet pois alueelta. Toisaalta jälleenrakennus on valtaisaa ja nykyään keskustan sijaan ihmiset ovat muuttaneet lähiöihin, jotka kukoistavat palveluillaan verrattuna keskustaan. Kuulemma esimerkiksi vuosi sitten oli kaikkialla nostokurkia, minne tahansa katsoi. Toki nytkin keskustassa oli rakennustyömaita lukuisia. Silti edelleen näkyy paljon tyhjillään olevia rakennuksia, jotka odottavat purkamista.

 

 

Keskustassa oli paljon sympaattisia kontteihin rakennettuja pikkukauppoja

 

Tuntui vähän pahalta ottaa kuvia näistä rakennuksista. Itseä ainakin paikallisena ärsyttäisi. Kyseessä kun ei ole mikään turistinähtävyys... Luin, että pahimpien järistysten jälkeen kaupungissa pystyi jopa ottamaan turistibussikierroksen pahiten vahingoittuneilla alueilla.

Christchurchissa lähdettiin yhden brittitytön kanssa tsekkaamaan kaupungin ilmainen museo. Sisälsi paljon maorihistoriaa, esineitä ensimmäisten uudisasukkaiden ajoilta, Banksyn graffititaidetta sekä aivan ihastuttavan kokoelman kauniita kotiloita, joita jo edesmennyt vanha pariskunta kokosi kotinsa seinille.

 

 

 

Christchurchista matka jatkui kohti Kaikouraa, jossa yöpyisin peräti neljä yötä. Tämän ajan sai kulumaan hujahtaen samassa huoneessa ollut supermukava saksalaistyttö. Olen vähän huono hengailemaan ihmisten kanssa, joiden kanssa en ole aivan täysin samalla aaltopituudella. Mieluummin silloin viihdyn omassa seurassani. Oli taas ihanaa löytää ihminen, jonka seurassa keskustelulle ei näkynyt loppua. Ensi hetkestä lähtien yhtä ja samaa keskustelua riitti kolmeksi tunniksi :D Maha kurni varmaan puolet tuosta ajasta, muttei missään välissä malttanut lopettaa. Aivan huippua. Hauska kuinka tyttö muuten kertoo kaikille olevansa italialainen - vain, jottei olisi jälleen yksi saksalainen lisää (hostelleissa vähintään puolet on aina Saksasta). Koomisia tilanteita tulee, kun joku innostuu kyselemään italian kielestä. Silloin tyttö joutuu laittamaan peliin kaikki ex-poikakaveriltaan oppimat fraasit. O sole mio! Buon appetito!

 

Supersankari

Hostellin patio oli aika rento! Viinirypäleköynnökset peitti katon.

 

Sinä iltana käytiin myös perjantain kunniaksi katsastamassa paikallinen yöelämä. Tuli ihan mieleen Ähtäri! Siellä sulassa sovussa tanssittiin me tennareissa ja farkuissa sekä 18-vuotiaat tytöt minimekoissaan. Ja siltikään kukaan ei ollut ali- tai ylipukeutunut. Oli tytöt muuten tosi kivoja myös! Meidän lähtiessämme tulivat jopa ovelle pyytämään, että jäätäisiin vielä :D Yllätyin myös aiemmin päivällä kun about 15-16-vuotiaat tytöt alkoivat juttelemaan mulle muuten vaan. Että terve mitä kuuluu, missä hostellissa asut? Suomessa jos noin tapahtuisi, ajattelisi väkisinkin, että nyt mun kustannuksella pilaillaan jotenkin. Joka kerta pääsee yllättämään tämä paikallisten lasten ja nuorten hyvä käytös.

 

Yhtenä päivänä lähdin lenkille niemen ympäri. Oli kuuma.  

 



Kävelin joen vartta, kun yhtäkkiä 10-15 kappaletta näitä veikkoja tuli saartamaan mut. Olen alkanut ilmeisesti muistuttaa enemmän pullamössöä kuin arvasinkaan. Pahuksen NZ-ruokavalio.



Vähän kiehahti! Näin jo kaukaa kuinka japanilaispoika heittää tätä pikkukivillä ja isäpappa katsoo tyynenä vierestä!?! Ryntään juosten paikalle, mutta onneksi joku muukin oli kerennyt jo huutamaan poikaa lopettamaan. Samaten yhdet japanilaisnaiset menivät mielestäni aivan liian lähelle tuota luonnonvaraista eläintä ja jättivätpä vielä muovihaarukan muutaman kymmenen senttimetrin päähän. Hakivat sentään pois, kun huomautin. Miten tyhmiä ihmiset oikeesti on??

 

 

Kaikourasta lähdin Pictonin ja lautan kautta kohti Wellingtonia. Bussikuskina oli nainen, joka laittoi bussista myöhästelijät lukemaan mikrofoniin otteita Fifty Shades of Greysta. Ekan pysähdyksen jälkeen kukaan ei ollut myöhässä.

 

Tällä kertaa pysähtyisin pääkaupunkiin jopa kahdeksi yöksi. Tarkoitus oli viipyä pitempään, mutta hostellia buukatessa meinasi käydä ohraisesti, kun YHDESSÄKÄÄN hostellissa ei ollut AINUTTAKAAN huonetta vapaana viikonlopuksi. Kas, vuoden suurin rugbytapahtuma kaupungissa. Hups. Onneksi bussit sai vielä muutettua.

 

Te Papa -museo on jäätävän laaja ja mikä parasta - ilmainen!

Aukio lähellä kirjastoa ja Art Gallerya



 

 

Wellington oli kyllä tosi nasta kaupunki! Harmi, kun sinne pysähdyin vain pariksi yöksi. Tekemistä olisi riittänyt pidemmäksikin ajaksi. Aina kuvittelen ottaneeni vaikka kuinka paljon kuvia, mutta vain nämä viisi löytyivät kameralta... oho.

 

Karo