Ookko nää missä?: helmikuuta 2014

Milford Soundia monet paikalliset kehuu maasta taivaisiin. Tosi monet. Kuulemma jos sinne ei mene, on vähän kuin ei kävisi Pariisissa Eiffel-tornilla. Okei, uskotaan. Milford Sound on siis vuono Eteläsaaren lounaisosassa. Kuulemma tunnetuin yksittäinen nähtävyys maassa. Maisemat ovat tuttuja myös Taru Sormusten Herrasta -elokuvista (Tai no...Tuntuu välillä, että joka ikinen kohde on jossain vaiheessa toiminut kuvauspaikkana). Paikka on kaukana isoimmista kaupungeista, Queenstownista matkaa on päälle 300 km. Reitti ennen varsinaista vuonoa on kylläkin julistettu yhdeksi kauneimmaksi koko maailmassa. Matkan varrella on myös 1,2 km pitkä tunneli läpi vuoren.

Vesi oli niin puhdasta, että sillä pystyi täyttämään juomapullon

Perillä!

Milford Soundissa on kaksi pysyvää vesiputousta, mutta sateen jälkeen jyrkänteiltä voi nähdä veden virtaavan useammastakin kohtaa.

Meidänkin paatti kävi kasteluttamassa itsensä. Ihanan virkistävä hetki kuumana päivänä! Varulta laivassa kuulutettiin englannin lisäksi myös japaniksi (you know, japanilaiset ja kamerat...), että nyt kamerat piiloon, jos haluaa niiden säilyvän ehjänä.

Vaikka sää oli mainio ja maisemat nättejä, ei paikka mielestäni ollut niiiiiiin kaunis kuin mitä hehkutukset antoivat ymmärtää. Hirveää sanoa näin, mutta kun Uudessa-Seelannissa on niin sikana vuoria ja nättejä paikkoja, niin ei tämä mun mielestä ollut aivan kaiken hehkutuksen arvoinen? Liian suuret odotukset? Toki mielipiteitä on monia. Esimerkiksi pohjoisempana olevan Mount Cookin lähellä oleva Lake Tekapo sai itselläni enemmän aikaan wow-huokailuja. Niistä kuvia alempana.

Yhden Queenstownissa vietetyn yön jälkeen alkoi matka kohti pohjoista. Itärannikolla maasto on paljon kuivempaa kuin lännessä, sillä Etelä-Alpit blokkaa hyvin sadepilvet.

Lake Tekapo on ehdottomasti kauneinta mitä olen Uudessa-Seelannissa nähnyt. Järvi on väriltään turkoosi, johtuen jäätiköstä, joka aikoinaan murskasi kiveä vuorista hienoksi jauheeksi. Tämä kivipöly heijastaa auringonvaloa kauniin sinisenä värinä. Kun taustalle lisää vielä Uuden-Seelannin korkeimman vuoren (Mount Cook), on henkeäsalpaava maisema täydellisyydessään valmis. Näytti kuin paikka olisi repäisty suoraan jostain Disney-leffasta. Miten järvi voikin olla noin tyyni. Jos aikaa on rajoitetusti NZ:ssa, niin suosittelisin skippaamaan Milford Soundin ja tulemaan mieluummin näkemään tämä livenä!

Tässä kuvassa pystyy vertailemaan veden väriä muuhun maisemaan, näyttää ihan photoshopatulta!

Niin kuin paikka ei muutenkin olisi jo täydellinen, Lake Tekapo nauttii myös keskimäärin enemmän aurinkoisista päivistä kuin muu maa. Itsekin otin aurinkoa tuona päivänä rannalla.

Lake Tekapon rannalla sijaitsee pieni kirkko, jossa on kyllä kaunein alttari, mitä olen nähnyt. Yksinkertaisesti iso leveä ikkuna, jonka takana äskeisten kuvien kaltainen maisema. Mieli lepää. Eipä levännyt kauan, sillä kohta häpesin silmät päästäni kahta saksalaista tyttöä, joiden päät yhtäkkiä ilmestyivät ikkunaan molemmin puolin ristiä. Samalla kun kirkossa jotkut hiljentyivät ja ristivät kätensä, nämä kaksi pistivät naamalleen posetusilmeet ja nostivat peukut ylös heidän kaverinsa ottaessa kuvia kirkon sisäpuolelta. Ei taivas, mikä tilannetaju!

Lake Tekapon jälkeen oli vuorossa Christchurch. Kaupunki on nykyään surullisen kuuluisa 2010-luvun alussa sattuneista sattuneista maanjäristyksistä. Syyskuussa 2010 maanjäristys vahingoitti kaupunkia, mutta se ei ollut mitään verrattuna helmikuun 2011 järistykseen. Rakennuksia tuhoutui korjauskelvottomiksi ja 185 ihmistä kuoli. Isoja jälkijäristyksiä on tämänkin jälkeen ollut lukuisia. Wikipedian mukaan yli 3,0 magnitudin järistyksiä on mitattu lähes 4500 Canterburyn alueella (aikavälillä syyskuu 2010 - syyskuu 2012). Ei siis mikään ihme, että useat ihmiset ovat perheineen muuttaneet pois alueelta. Toisaalta jälleenrakennus on valtaisaa ja nykyään keskustan sijaan ihmiset ovat muuttaneet lähiöihin, jotka kukoistavat palveluillaan verrattuna keskustaan. Kuulemma esimerkiksi vuosi sitten oli kaikkialla nostokurkia, minne tahansa katsoi. Toki nytkin keskustassa oli rakennustyömaita lukuisia. Silti edelleen näkyy paljon tyhjillään olevia rakennuksia, jotka odottavat purkamista.

Keskustassa oli paljon sympaattisia kontteihin rakennettuja pikkukauppoja

Tuntui vähän pahalta ottaa kuvia näistä rakennuksista. Itseä ainakin paikallisena ärsyttäisi. Kyseessä kun ei ole mikään turistinähtävyys... Luin, että pahimpien järistysten jälkeen kaupungissa pystyi jopa ottamaan turistibussikierroksen pahiten vahingoittuneilla alueilla.

Christchurchissa lähdettiin yhden brittitytön kanssa tsekkaamaan kaupungin ilmainen museo. Sisälsi paljon maorihistoriaa, esineitä ensimmäisten uudisasukkaiden ajoilta, Banksyn graffititaidetta sekä aivan ihastuttavan kokoelman kauniita kotiloita, joita jo edesmennyt vanha pariskunta kokosi kotinsa seinille.

Christchurchista matka jatkui kohti Kaikouraa, jossa yöpyisin peräti neljä yötä. Tämän ajan sai kulumaan hujahtaen samassa huoneessa ollut supermukava saksalaistyttö. Olen vähän huono hengailemaan ihmisten kanssa, joiden kanssa en ole aivan täysin samalla aaltopituudella. Mieluummin silloin viihdyn omassa seurassani. Oli taas ihanaa löytää ihminen, jonka seurassa keskustelulle ei näkynyt loppua. Ensi hetkestä lähtien yhtä ja samaa keskustelua riitti kolmeksi tunniksi :D Maha kurni varmaan puolet tuosta ajasta, muttei missään välissä malttanut lopettaa. Aivan huippua. Hauska kuinka tyttö muuten kertoo kaikille olevansa italialainen - vain, jottei olisi jälleen yksi saksalainen lisää (hostelleissa vähintään puolet on aina Saksasta). Koomisia tilanteita tulee, kun joku innostuu kyselemään italian kielestä. Silloin tyttö joutuu laittamaan peliin kaikki ex-poikakaveriltaan oppimat fraasit. O sole mio! Buon appetito!

Supersankari

Hostellin patio oli aika rento! Viinirypäleköynnökset peitti katon.

Sinä iltana käytiin myös perjantain kunniaksi katsastamassa paikallinen yöelämä. Tuli ihan mieleen Ähtäri! Siellä sulassa sovussa tanssittiin me tennareissa ja farkuissa sekä 18-vuotiaat tytöt minimekoissaan. Ja siltikään kukaan ei ollut ali- tai ylipukeutunut. Oli tytöt muuten tosi kivoja myös! Meidän lähtiessämme tulivat jopa ovelle pyytämään, että jäätäisiin vielä :D Yllätyin myös aiemmin päivällä kun about 15-16-vuotiaat tytöt alkoivat juttelemaan mulle muuten vaan. Että terve mitä kuuluu, missä hostellissa asut? Suomessa jos noin tapahtuisi, ajattelisi väkisinkin, että nyt mun kustannuksella pilaillaan jotenkin. Joka kerta pääsee yllättämään tämä paikallisten lasten ja nuorten hyvä käytös.

Yhtenä päivänä lähdin lenkille niemen ympäri. Oli kuuma.

Kävelin joen vartta, kun yhtäkkiä 10-15 kappaletta näitä veikkoja tuli saartamaan mut. Olen alkanut ilmeisesti muistuttaa enemmän pullamössöä kuin arvasinkaan. Pahuksen NZ-ruokavalio.

Vähän kiehahti! Näin jo kaukaa kuinka japanilaispoika heittää tätä pikkukivillä ja isäpappa katsoo tyynenä vierestä!?! Ryntään juosten paikalle, mutta onneksi joku muukin oli kerennyt jo huutamaan poikaa lopettamaan. Samaten yhdet japanilaisnaiset menivät mielestäni aivan liian lähelle tuota luonnonvaraista eläintä ja jättivätpä vielä muovihaarukan muutaman kymmenen senttimetrin päähän. Hakivat sentään pois, kun huomautin. Miten tyhmiä ihmiset oikeesti on??

Kaikourasta lähdin Pictonin ja lautan kautta kohti Wellingtonia. Bussikuskina oli nainen, joka laittoi bussista myöhästelijät lukemaan mikrofoniin otteita Fifty Shades of Greysta. Ekan pysähdyksen jälkeen kukaan ei ollut myöhässä.

Tällä kertaa pysähtyisin pääkaupunkiin jopa kahdeksi yöksi. Tarkoitus oli viipyä pitempään, mutta hostellia buukatessa meinasi käydä ohraisesti, kun YHDESSÄKÄÄN hostellissa ei ollut AINUTTAKAAN huonetta vapaana viikonlopuksi. Kas, vuoden suurin rugbytapahtuma kaupungissa. Hups. Onneksi bussit sai vielä muutettua.

Te Papa -museo on jäätävän laaja ja mikä parasta - ilmainen!

Aukio lähellä kirjastoa ja Art Gallerya

Wellington oli kyllä tosi nasta kaupunki! Harmi, kun sinne pysähdyin vain pariksi yöksi. Tekemistä olisi riittänyt pidemmäksikin ajaksi. Aina kuvittelen ottaneeni vaikka kuinka paljon kuvia, mutta vain nämä viisi löytyivät kameralta... oho.

Karo

Franz Josefista matka jatkui kohti Wanakaa, joka oli yllättävän kiva pieni kaupunki.

Bussimatkalla kannatti pysyä hereillä maisemien takia

Lake Wanaka

Wanakan kuvatuin puu

Multitasking! Lenkkeillessä Wanakassa voi samalla vaikka opiskella historiaa ajanlaskumme alusta tähän päivään

Seuraavana aamuna bussin ikkunasta näin yhden tutun itävaltalaistytön, joka käsittääkseni matkusti liftaten. Hauskaa miten törmää samoihin ihmisiin eri puolella maata! Yhden yön Wanaka-pysähdyksen jälkeen bussinnokka oli siis kohti Queenstownia, Uuden-Seelannin extreme-aktiviteettien pääkaupunkia. Siellä on mahdollista tehdä kaikkea laskuvarjo- ja benjihypyistä aina varjoliitoon ja koskenlaskuun. Itsellä oli mielessä kokeilla benjihyppyä. Korkeanpaikankammoni on aikaisemminkin joutunut kokemaan kovia. Suomessa kokeilin tandemvarjoliitoa, Ausseissa tandemlaskuvarjohyppyä, joten järkeilin, että benjihyppy olisi enää yksi askel eteenpäin pelkojen voittamisen saralla. Koska mua ihan oikeesti pelottaa. Kolmannen kerroksen parvekkeella huippaa ja aikaisemmin mainitsemallani jäätikköretkellä olin tyyliin ainoa, joka ei uskaltanut kurkistaa jääonkaloon. Ja nyt olisin hyppäämässä narun varassa. Queenstownissa on valittavana hyvin monenlaisia benjihyppyjä, mutta tokihan valitsen hulluuksissani kaikista korkeimman. Jos sitä kerran elämässään hyppää, niin hyppää sitten kunnolla. 134 metrin benjihyppy kuuluu maailman 15 korkeimman joukkoon, mutta googletettuani asiaa yllätyin, että jopa Helsingissä pystyy hyppäämään 150 metrin hypyn loppukesästä. Lista oli tavallaan rauhoittava, sillä ainakin pystyi olemaan onnellinen, ettei metrejä ole 321, niin kuin Yhdysvaltain Coloradossa. (linkki)

Pysähdyttiin AJ Hackettin toimistopaikalle, josta oman benjiajankohtansa saisi varattua. Itse halusin asian vain pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman pian, joten halusin hypyn jo samalle päivälle. Bussikuskilta olin kysynyt jo edellisenä päivänä milloin olisimme perillä Queenstownissa ja mikä olisi sopiva aika hypylle. Kuulemma perillä oltaisiin vähän keskipäivän jälkeen, eli sopiva aika voisi olla klo 14-15 aikaan. Varasinpa hypyn sitten kello kahdeksi. Queenstownista kuljetus paikalle olisi klo 13.30. Laskeskelin, että mulla olisi hyvin aikaa checkata itseni sisään hostelliin, vaihtaa vaatteet ja käppäillä AJ Hackettin Queenstownin toimistolle. No worries. Pysähdys toimistolla kuitenkin venähti ja matkalla Queenstowniin kuski pamautti, että bussifirman kanssa yhteistyössä oleva hostelli ei ole vielä valmis ottamaan bussilastillista reppureissaajia vastaan, joten pysähdytäänkin 40 minuutiksi tämmöiseen pikkukaupunkiin. Mahtavaa. Ryntäsin heti kuskin puheille pysähdyttyämme ja kyselin millä todennäköisyydellä ehtisin olla oikeassa paikassa klo 13.30. Sanoi, että pitäisi ehtiä.

Stressasin asiaa enemmän kuin itse hyppyä. Siis aivan kamala tilanne tällaiselle junajännittäjälle kuten minä. Kaikkialla kun pitää olla vähintään se 10 minuuttia etuajassa ihan vain varulta. Ettei jää junasta. Ja nyt sietokyky oli koetuksella kun 40 minuutin ylimääräinen pysähdys muuttui vieläpä 50 minuutin pysähdykseksi. Odoteltiin myöhässä olevaa matkustajaa - jota ei ollut, vaan kuski oli vain laskenut väärin. Mahtavaa. Queenstowniin oli vain lyhyt matka, mutta kurkkasin kelloa minuutin välein. Perillä Queenstownissa kuski pölisi mikrofoniin paikallishistoriaa ja mulla oli 10 minuuttia aikaa olla Hackettin toimistolla. Kun pysähdyttiin ekan hostellin eteen, hyppäsin itse pois kyydistä ja lähdin juoksemaan. Eteläafrikkalainen kaverini Katherine lupasi huolehtia tavarani hostelliin sisälle. Juoksin itseni läkähdyksiin ja perillä olin 13.31. Punaisena ja raskaasti hengittävänä sain puuskutettua, että kuulun 13.30-ryhmään. "Joo, ei sulla oo mitään hätää, me vaan käsketään teijän tulla tänne puol kahdeksi, mutta oikeesti teidän kyyti lähtee vasta kahdelta". No voi nyt saakeli, kaikki tuo sinkoilu aivan turhaan :DD

Istuessani odottamaan näin kuinka erään miehen silmiin yritettiin laittaa piilolinssejä. Optometristin sydäntä sattui nähdä kuinka piilari kiersi ensin miehen omissa ja sitten vaimon ja tyttären likaisssa käsissä, kun kukin yritti vuorollaan saada piilaria pysymään silmässä. Tasan kello kaksi hypättiin minibussiin, joka veisi hyppypaikalle. Hölmöä miten lopetin jännittämästä nyt kun tiesin, että olin ehtinyt kyytiin enkä ollut maksanut itseäni kipeäksi turhan takia. Kun itse hyppyhän oli vasta edessäpäin! Vielä kylmähermoisempi oli kuitenkin vierustoveri, joka otti pienet nokoset tuon 40 minuutin matkan aikana...

Maasto ikkunoiden takana alkoi muuttua yhä karummaksi. Noustiin kokoajan ylemmäs ja ylemmäs Etelä-Alppien vuoristossa.

A.J.Hackett oli siis se tyyppi, joka 1980-luvun puolivälissä teki benjihypyistä koko kansan huvia. Benjihypyt keksittiin varsinaisesti Britessä. Ennen sitä köysien varassa on hypitty Vanuatun saarella 20-30 metrin korkuisista torneista eräänlaisena rohkeusrituaalina. Hackett kehitti superjoustavan köyden, ja perusti Queenstowniin maailman ensimmäisen kaupallisen benjihyppypaikan. Tämä 43 metrinen Kawarau Bridge Bungy on edelleen toiminnassa.

Paikan päällä meille laitettiin varusteet niskaan ja päästiin katsomaan muiden hyppyjä kauempaa. Voi saakeli. Nevis-joen yllä oli ihmeellinen häkkyrä, jonne pääsi vain kaapelivaunun avulla. Meidät jaettiin ryhmiin ja itse pääsin vaunuilemaan yhdessä Spidermanin kanssa! Tämä Hämismies ei kylläkään ollut New Yorkista, vaan kyseessä oli joku Brittein serkku. Mahtava idea kyllä pukeutua Hämähäkkimieheksi juuri benjihyppyä varten (näin myöhemmin myös kuvat hypystä, oli huippuja!). Hämismiestä kuitenkin pelotti aivan tosi paljon ja oma jännitys hälveni vähän, kun yritti rauhoitella toista. Olen joskus lukenut, että hymyileminen auttaa jännityksen lieventämisessä, niin hymyilinpä ja nauroin sitten kokoajan kuin idiootti (kuva alempana) :D

Ennen hyppäämistä sai/joutui katsomaan usean muun hyppäämistä hyppypaikan lasilattian läpi. Kaikilla oli hypyn jälkeen melkoiset tärinät päällä, mutta mikä tärkeintä, iso hymy naamalla! Tässä benjihypyssä ei varusteita irroteta maanpinnalla, vaan hyppääjät hinataan takasin häkkyrään.

Mun vuoro oli porukan viimeisenä. Vielä köyden kiinnitysvaiheessa oli itsellä kuitenkin hyvä ja luottavainen fiilis. Kyllä tämä tästä. Sitten piti mennä reunalle. Takanani oleva mies piti varusteistani kiinni ja kehoitti menemään eteenpäin: "Vielä vähän...ihan vielä vähän...siinä on hyvä". Hymy hyytyi. Muistan tarkasti kuinka päässäni pyöri ajatus "Tämä ei ollut hyvä idea...Tää oli tosi huono idea", eikä ollenkaan semmosessa positiivisessa heh-heh-mielessä, vaan oikeasti kaduin koko hommaa sen sekunnin ajan! :D Sen jälkeisistä tapahtumista muistan välähdyksen sieltä toisen täältä. Mies huusi "Three, two, one, BUNGY!!" ja sitten sitä vain hyppäsi niin kuin käsky olisi tullut joltain ylijumalalta. Ja onneksi olikin joku käskyttämässä, muuten siinä olisi kyllä seissyt iltaan asti, jos olisi pitänyt löytää joku inspiraation hetki hypätä. Aluksi sitä tuntui kuin olisi hypännyt johonkin, mutta se tunne kaikkosi pian, kun vain alkoi pudota ja pudota. Sairaan pelottavaa! Vapaapudotusta on Nevis Bungyssa about kahdeksan sekuntia eli hyvin kyllä omiin tarpeisiin! Kohta (?) tunsi narun ottaneen vastaan, mutta yllätyin miten olo narun päässä ei millään tavalla ollut epämukava. Siellä sitä keikkui ja tuijotteli vuoria.

Kyllä, tarkoitus oli näyttää mahdollisimman urpolta. Hymyile, niin kukaan ei huomaa, että on ribali housuissa.

Koska tässä benjissä hyppääjät hinataan takaisin ylös, tulisi meidän vetää vasemmalla puolella olevasta narusta, joka vapauttaa jalat. Siinä killuessani yritin hapuilla narua, mutta se ei suinkaan ollut vasemmalla puolella vaan näytti olevan sotkeutunut jalkoihini roikkuen nyt oikealla. Tämä tästä vielä puuttui! Aikani koitin nyhtää narua suuntaan ja toiseen, mutta luovutin pian. Jotenkin siinä roikkuessa narun varassa, ei halunnut alkaa yrittämään mitään ylimääräistä - tiedä vaikka irtoaa jotain muuta samalla ;D Niimpä yritin pysyä hinauksen ajan edes jonkinlaisessa puolipystyssä asennossa, jottei kaikki veri pakkautuisi päähän. Toki pienesti tunsin itseni blondiksi, kun saakeli ei osaa edes narusta vetää oikein! :D Mies lohdutteli ylhäällä, että se naru on sotkeutunut jo tusinan verran tänäänkin. Mutta täytyy sanoa, että tuon jälkeen olo oli hyvin kevyt! Selvisin hengissä!

Vinkkinä muuten kaikille benjihyppyä miettiville: Ei oikeesti kannata katsoa videoita Youtubesta - varsinkaan tämmösiä, missä tyyppi on ihan sairaan peloissaan :D Ei helpota henkistä valmistautumista yhtään...

(Edit: oli pakko vaihtaa video vielä parempaan, tästä ei paniikki kauheesti enää voi pahentua :D)

Omaa videota en raaskinut ostaa, koska kuvatkin maksoivat aivan tarpeeksi ylimääräistä. Ja muistaakseni skydive-videon olen katsonut vain kerran, niin vähän säälin rahapussiani. Jos vertailua pitää tehdä, niin benjihyppy oli ehdottomasti pelottavampi kokemus kuin skydive, mutta laskuvarjohyppy oli mahtavampaa ja sen jälkeen olin enemmän haltioissani. Benji on ohi niin nopeasti, ettei fiiliksestä oikein osaa nauttia, liekö pystykään, kun pelottaa niin? :D

Queenstownissa oli niin ihanan kesäinen tunnelma, aurinko paistoi ja livemusiikki kuului kaikkialta. Niin hurjasti tämä kaikki villitsi, että lähdettiin minun (!!) aloitteestani viihteelle! Katherinella on kyllä todella ihailtava elämänasenne. Vaikka elämässä tapahtuu ikäviä asioita, pitää muistaa porskuttaa eteenpäin ja tavoitella uusia kokemuksia :)

Kesäfiilis

Queenstownista lähdin kahden yön jälkeen kohti Dunedinia. Satoi koko päivän. Kuskinamme oli maailman ihanin vanha herrasmies nimeltä Roger. Ihana pappa. Dunedin on yliopistokaupunki, jonka nähtävyyksiin kuuluu maailman jyrkin katu: Baldwin Street. Kylläkin Guinnessin kirjaan pääsyn jälkeen asiasta on ollut kiistaa, mutta varmaan ainakin kaikki Dunedinissa haluaa uskoa, että asia on fakta.

Seuraavana päivänä matkattiin läpi saaren eteläosan. Annan nyt kuvien ja kuvatekstien hoitaa tarinan kerronnan, etten itsekin nukahda tähän tietokoneen ääreen.

Kovin paljon etelämmäksi en varmaan koskaan mene. Tuolla jossain on Etelämanner!

Nugget Point

Purakaunui Falls

Ainoa kohta Eteläsaaren itärannikkoa, jossa metsää on vielä jäljellä koko valuma-alueella mäennyppylöiltä rantaan. Tällaiselta siis näytti rannikko ennen uudisasukkaita. Puut täällä ovat yli 1000 vuotta vanhoja.