Ei-missaan

Perthista lahettiin siis toitten perässä Newman-nimiseen kaivoskaupunkiin. Pikkasen on ehkä tullut rutiinia tohon lentomatkusteluun, kun tämä oli  kahdeksan päivän sisään jo kolmas lento :D Selvaa saastoa taas kayda hengailemassa muutama paiva aina mantereen joka nurkassa. Noh, ei auta. Tosiaan kuten Mari kertoi, meillä oli ekana suunnitelmana jäädä Sydneyyn ja ettiä sieltä jotain hanttihommia. Mutta koska sää oli niin paska ja paluulippujen ostamisen jalkeen (ja tarkan Suomeenpaluu päivämäärän selvittyä) tajuttiin, että hitto vie meillä on ihan helvetin vähän aikaa enää täällä, niin Sydneyn sijaan alettiin miettimään muita vaihtoehtoja. Sydneyssa kuppiloissa ja ruokamestoissa palkat ns. casual työntekijöille maksetaan 95% varmuudella pimeästi. Ja yleensä nämä tuntipalkat Sydneyssa ei ole mitään päätähuimaavia, joten esimerkiksi kuukauden palkka voisi helposti kulua ihan vaan yleiseen elämiseen ja olemiseen. Sydneyssa kun on vähän liikaa ärsykkeitä lompakolle. Päätettiin siis etsiä töitä country pubista. Mutta New South Walesin alueella niitä country pub -töitä saattaa ettiä myös pari muuta. Ostettiin bussiliput Melbourneen, mutta seuraavana päivänä keksittiinkin, että mitä jos lennettäisiinkin Perthiin. Eihän yhet lentoliput tässä konkurssissa ees enää miltään tunnu. No Perthiin päästyämme kuultiinkin, että Pertti on nyt kuuminta hottia ja kaikki reppureissaajat on nyt täällä ettimässä töitä. HITON COPYCATIT MITÄ NE MEIJÄ MESTOILLA. No onneksi me saatiin muutaman päivän etsimisen ja hakemusten täyttämisen jälkeen paikka siis täältä Newmanista.

Lentokoneessa istuessa vähän jänskätti. Jänskätys ei ollut kuitenkaan yhtään niin isoa kuin mitä se oli Gladstoneen mennessä. Nyt oli jo jotain kokemuspohjaa, ja tiesi vähän mitä odottaa. Lentokoneen laskeuduttua alemmas alkoi hahmottua millaista maisemaa saisi tuijotella seuraavat kaksi kuukautta. Punaista hiekkaa ja puskia, mitä muuta ihminen muka tarvitsee? Kun astuttiin ulos lentokoneesta, vastassa oli lämmin ilmamassa. Ensin ajatteli, että se johtuu lentokoneesta. Käveltiin kauemmas koneesta ja pikkuhiljaa tajuttiin, että tältä se 40-asteinen ilma tuntuu. Iski kauhee hepuli, koska ilma oli niin oudon kuivaa ja kuumaa. Niin ku olis istunut sähkösaunassa, eikä kukaan heitä vettä kiukaalle. Kentällä meitä oli vastassa meidän tuleva pomo ja hänen äitinsä. Paikkaa pyörittää siis 21-vuotias tyttö, jonka vanhemmat auttaa käytännönjuttujen hoidossa. Käytiin käväisemässä meidän työpaikalla, missä tavattiin samalla meidän tulevia työkavereita. Mieleenpainuvin persoona meidän köörissä on ehdottomasti thaimaalainen Bobby, joka on niin kliseisen homo, että se on jo söpöä :D Äänensävy on kokoajan asetuksella "flirtti", keskustellessa sen kädet viuhoo neitimäisen elegantisti ilmaa ja pitkin päivää hän käy lisäämässä ripsaria ja suoristamassa tukkaa. Jos kukaan tyttö on koskaan unelmoinut Sinkkuelämää-sarjan jälkeen täydellisestä gay-ystävästä, joka ymmärtää tyttöjen juttuja, niin Bobby olis aivan täydellinen. Se on nimittäin aivan mahtava tyyppi. Hauska oli muuten seurata miten noin avoimesti ja selkeästi homoseksuaaliin suhtaudutaan täällä. Hirveästi sillä tuntuu olevan miespuolisia kavereita, jotka lähinnä vain tuntuu heittävän piruilevaa läppää sen homoudesta (Oh, Bobby, you're so gayyyyy), eivätkä tee siitä sen suurempaa numeroa. Mietinpä vaan, että mikä olis tilanne Suomessa.

Asutaan siis ainakin näin aluksi tommosessa yhteiskämpässä neljän muun työntekijän kanssa. JA MÄ NIIN TYKKÄÄN TÄSTÄ KÄMPÄSTÄ. On siis niin kaukana Gladstonen huone 11:sta. Täällä on iso keittiö, iso olkkari, iso kylppäri, neljä makuuhuonetta (minä ja Mari nukutaan yhdessä), terassi, kodinhoitohuone jne. Ja vuokra on per nuppi 65 dollaria viikossa. Mikä on naurettava hinta, koska täällä (kuten Gladstonessakin) vuokrat on korkeita. Tässä parin viikon sisään meidän pitää kuitenkin muuttaa tästä kämpästä pois, koska tää talo on myyty. Loppuaika tullaan asumaan parakeissa, joissa jokaiselle on hitto oma majansa. Mitä pirua, viis kuukautta on jakanut huoneen aina 5-15 ihmisen kanssa ja nyt pitäis muka mennä nukkumaan yksin. Hui kamala, jännityksellä odotan.

Vaatekaappi, I've missed you!

Ekana päivänä Mari meni kolmeen ja meikä viiteen töihin. Ja eka työpäivä osui perjantaille, joka on tän paikan ehdottomasti kiireisin päivä. Hyvä siinä sitten oppia talon tavoille. Jännitti kyllä vähän mennä töihin. Eka tunti siinä menikin vähän tavaroita ja tuotteita haeskellessa ja lenkkeillessä baaritiskin päästä toiseen, mutta kyllä se siitä lähti sujumaan. Mutta luojalle kiitos, että tämä ei ollut meidän eka työpaikka Ausseissa. Täällä nimittäin olis ollut aika paljon enemmän opittavaa ekalle päivälle kuin mitä Gladissa. Juomia on mun mielestä pikkasen enemmän, baaritiskilta tilataan myös ruokaa, täällä meidän pitää olla töissä myös pullokaupassa ja kaikki tehdään täällä ihan just eikä melkein. Puhuttiin Marin kanssa keskenämme, että voi vitsit ku täällä on puhdasta ollakseen baari. Nyt muutaman työpäivän jälkeen siihen on löytynyt syykin. Täällä siivoaminen on oma uskontonsa, jota harjoitetaan jokaista oppikirjan sääntöä noudattaen. Mitään ei tehdä "sinnepäin" ja jos tekee, saa varmasti tehdä homman uudestaan. Oppiipahan ainakin säntilliseksi.

Barmaid-elämä vol 2 on siis lähtenyt käyntiin, ja ihan mukavasti on mennyt. Se on mainittava Newmanista, että täällä työmiehillä ei, luojan kiitos, ole tarvetta ilmoittaa tööttäämällä bonganneensa hameväen edustajan, vaan morjenstavat vain kättä nostaen. Much better! Asiakkaat on täälläkin baarissa tosi kivoja. Aussit vaan on niin kannustavia asiakkaita :DDD "Oh, you're doing  an awesome job", "thank you, dear" jne. Niin joo, se täytyy kanssa kertoa, että täällä alkoholinmyymiseen suhtaudutaan vielä tarkemmin kuin mitä Gladissa. Humalaa lähenteleville asiakkaille pitäis lopettaa tarjoilu vieläkin aikaisemmin. Ja bottleshopissa ei saa ostettua mitään alkoholia, jos ei tule autolla ja lähde autolla. Ihan oikeesti. Newmanin poliisin uusi sääntö.  Jos sulla ei siis ole autoa, sun pitää tilata taksi ja tulla sillä viinaostoksille. Ihan oikeesti. Yritäpä siinä sitten kiireessä pysyä selvillä, että tulivatko kaikki jonon asiakkaat paikalle autokyydillä. IHAN OIKEESTI. 

Jos nyt olisin jaaritellut tarpeeksi Newmanista. I'll be Bach.

Karoliina

Pitkasti jaarittelua ja paljon kuvia

Karon kommentti: Koska Mari ei ollut kirjoitustuulella, enka mina nakojaan ole ollut Perthissa ja Sydneyssa valokuvaustuulella niin tassa tulos: 

Lennettiin Cairnsista Sydneyyn. Suunnitelma A meni niin että etitään Sydneyn ympäristöstä töitä jotta nähhään maaliskuun alusssa oleva Mardi Gras paraati. Hostelli missä oltiin oli kyllä melko paskalaatunen verrattuna viime hostelleihin. Queenslandissa kaikki hostellit missä oltiin oli tosi hyvä kuntosia ja viihtysiä. Vaikka Sydneyssä yöpyminen on kalliimpaa, ei ne kovasti siisteyteen tai remontointiin niitä dollareita tuhlaa. Sydney ei kovasti ollu viiden kuukauden aikana muuttunu jopa mäkkärin tiskin takana seiso sama heppu joka ekalla kerralla ja törmättiin vanhaan huonekaveriin. Pari päivää mitä Sydneyssä vietettiin kulu lähinnä shoppaillessa ja töitä kattellessa.

Koska kyllästyttiin töiden etsimiseen ja A suunnitelma ei oikeen sujunu suunnitelmienn mukaan, niin ostettiin bussiliput Melbourneen. Sydneyssä oli paljo kylmempi mitä Cairnsissa ja tuntu että koko ajan palelee. Siellä satoki melkeen joka päivä ja se vei mielen kans matalaksi. Toka vikana päivänä Sydneyssä tajuttiin että Melbournessa on vielä kylmempi ko Sydneyssä, niin tättärärää ostettiin lentoliput Perthiin. Hyvitystä bussilipuista ei saatu, mutta koska rahhaa on ko roskaa niin se ei haittaa.

Ilosesti sitten lennettiin kohti Perthin lämpöä ja voin kertoa että Pertti on tosi jees! Molemmat tykättiin siitä ihan hulluna! Vaikka se onki miljoonakaupunki, siitä ei sitä huomaa. Ihmiset oli ihan mielettömän ystävällisiä ja tuli ihan randomilla kadulla jutteleen. Pertissä aika paljolti etittiin töitä ja käveltiin pitkin ihania katuja ja vähän shoppailtiin. Meillä ei ollu hostellia varattuna ko saavuttiin koska joka paikka oli aika pitkälti täyteen buukattu. Halvimmat huoneet oli 50 yö ja sehän ei meille passannu ollenkaan. Oltiin jo henkisesti valmistauduttu siihen että vietetään yö juna-asemalla tai jossain, mutta onnen kaupalla saatiin dormimajotus hostellista. Töitä haettiin oikeen urakalla ja koska ahkeruus palkitaan saatiin työpaikka countrypubista Newmanista. Se on kaivoskaupunki outbackissä, minimaalinen 4000 asukkaan kylä täynnä punasta hiekkaa. Töitä hyvällä palkalla, paikassa jossa ei voi tuhlata ja voi tavata oikeasti australialaisia ihmisiä, kyllä kiitos Mari ja Karo kiitää!!

Mari

Cairns-kivaa

Sunnuntaipäivä toivuttiin koskenlaskun aiheuttamista henkisistä traumoista lööbailemalla laguunilla. JA VOI HYVVÄÄ PÄIVÄÄ KU OLI KUUMA. Varjossa +36 celciusta, jotka saivat suomalaisen kalpeanaaman ihon vähän karpaloille. Itse yritin keskittyä kirjaan, mutta Mari vaan jaksoi höpöttää siitä kuinka "hitto on kuuma, karppa kuuntele nyt, on niin prkleen kuuma, karppa kirja pois nyt ja kuuntele ku valitan, mun on NYT PAKKO VALITTAA KU OON OLLUT VIISI KUUKAUTTA KU NAANTALIN AURINKO, MUN SUOMALAINEN PESSIMISTILUONNE HALUAA VAPAUTUA! ON MUUTEN KUUMA SAATANA! kuulikko karppa?" Päivä kun oli niin kuumakosteahikinen, niin illalla palkittiin ittemme kahdella litralla cream&cookies-jäätelöä. Ai mikä paisuu ku pullataikina?

Lepakkoja on taalla pirusti!

Maanantaina herättiin taas kukonlaulun aikaan ja lähdettiin kohti satamaa. Cairns on varmaan Aussien suosituin porttikaupunki Isolle Valliriutalle. Great Barrier Reefille tehtävät venereissut on osaltaan tietty aika kakspiippuinen juttu. Paikka on niin ainutlaatuisen upea, mutta jokainen veneretki, jos ei nyt aivan tuhoa, muttei ainakaan auta tämän ekosysteemin säilymistä tuleville sukupolville. Joku kuvasi sitä hyvin "piloille rakastamisena".  Me valittiin meidän matkanjärjestäjäksi pienempi yritys, jolla oli söpö moottoripurjevene. Aluksellakin oli miehistö mukaan lukien vain 15 ihmistä, joten hyvin henkilökohtaista palvelua saatiin :) Matkattiin kohti Green Islandia ja sen lähistöllä olevia koralliriuttoja. Me ei olla Marin kanssa koskaan vielä kokeiltu laitesukeltamista. Tarkoituskin oli jättää tämä aktiviteetti kokeilematta, koska kummallakaan ei etukäteen siihen mitään sen suurempaa paloa ollut. Saatiin kuitenkin niin hyvä tarjous, että päätettiin lisätä yksi sukelluskerta meidän retkeen.

Yksi retkenvetäjistä alkoi opettamaan meille sukeltamisen perusteita. Sarah oli kokeillut sukeltamista kerran aikaisemminkin. Ohjaaja kertoi käsimerkeistä, välineistä, mitä tehdä jos maskiin menee vettä tai jos happinaamari tipahtaa. Toivoin, ettei mun tarvitsisi ainakaan viimeksi mainittuja ohjeita kokeilla käytännössä kahdeksan metrin syvyydessä. Sitten laitettiin vermeet päälle ja voi hyvää päivää se happipullo selässä painoi kuin synti. Tuntien itseni hyvin elegantiksi stinger-puvussani ja maskissani hoipertelin räpylät jalassa pingviinikävelyäni kohti veneen reunaa. Veteen hypättiin ehkä metrin korkeudella olevalta alustalta, mutta silti hypätessäni onnistuin hukkaamaan toisen räpylöistäni. Pärskin pinnalla ja tartuin hädissäni veneen kyljessä olevaan tankoon. Ohjaaja laittoi räpylän uudestaan paikoilleen ja sitten aloitettiin tutustumaan veden alla hengittämiseen - kaikkien meidän kolmen pitäessä yhä tiukasti kiinni harjoitustangosta. Painoin pään pinnan alle. Meidän ympärillä pyöri kymmenittäin kaloja. Merenkäynti tuntui kovalta, aallot heittivät vettä pään yli, vene liikkui aaltojen mukana, sukelluskamat tuntui oudolta, hengittäminen vaikealta ja luonnottomalta ja sitten vielä pelotti.  Koko tilanne tuntui jotenkin tosi sekasortoiselta, olo oli epävarma, ahdisti ja tuntui, että kohta iskee paniikki. Nyt tuntuis aika hyvältä hetkeltä paniikille. Yleensä mulle ei tule tällaista tunnetta, eikä tuo fiilis tuntunut lupaavalta. Takaraivossa jyskytti, että mitä jos paniikki iskee veden alla ja pinnalle on pitka matka. Sanoin ohjaajalle, etten oo varma pystynkö tähän. Mari nyökytteli vieressä samaa. Ohjaaja kannusti kokeilemaan uudestaan, että kyllä se kohta alkaa tuntumaan paremmalta, kestää vaan hiukan tottua. No kokeiltiin uudestaan ja onnistuin pysyttelemään pinnan alla pitempaan. 

No niin, nyt rauhassa, hengittele, puuuh hiiiiii puuuh hiiiiii, ei hätää, kyllä tämä tästä, oo iso kala, puuuuuh hiiiiiiii puuuuh hiiiiiii. 

Ohjaaja kiristi vielä meidän välineitä ja sitten lähettiin laskeutumaan alaspäin. APUA. Pidettiin toisiamme kädestä kokoajan, ohjaajan viedessä meidät ikään kuin kiertoajelulle ympäri riuttaa.

Osa kuvista on WhitSundaysin veneretkelta, mutta lajaytan nekin nyt tahan. Laatukuvamatskua kaiken kaikkiaan!

Syvemmälle mentäessä tuntee paineen korvissa ja korvat pitääkin tasapainottaa joka metrin välein pitämällä nenästä kiinni ja nielaisemalla. Pikkuhiljaa lähestyttiin pohjaa ja edessä alkoi hahmottua koralliriuttaa. Perillä ollaan. Sukelleltiin yli korallien ja kalojen. Oli outoa nähdä kaikki nuo valokuvista tutut korallieläimet ja kalat siinä sun edessä. Nemo! Onks tää P Sherman, 42 Wallaby Way, Sydney? Yhtä levämäistä ja pitkää ruohikkoa muistuttavaa korallikasviamitälie ohjaajan käsimerkin perusteella uskalsin koskea. Outoa, tosi outoa, pehmeää, hauskantuntuista. Sukellus kesti noin 25 minuuttia. Onneksi happipullossa oli happea kuulemma vaikka 45 minuutin sukelluskerralle, sillä käytin happea varmaan enemmän kuin juoksulenkilla. Kun lahestyttiin pintaa, ohjaaja näytti käsimerkillä, että lähellä uiskentelee hai. Semmonen metrin mittanen pötkö. Koska ohjaaja ei alkanut hädissään ristimään käsiään tai hakemaan muutenkaan apua ylemmiltä voimilta, ajattelin, että tää on kai ihan ok juttu. Eikä se hai meitä popsinut suihinsa. Hyvä juttu! Myöhemmin kun snorklailtiin Sarahin kanssa, meidän ohjaaja heitteli vielä kananpalasia sille haille, että se tulis meidän lähelle :D Oli aika jännittävää... Uiskentelun jalkeen mentiin viela Green Islandille ottamaan arskaa ja chillailemaan. 

Nämä tytöt tykkää syödä, ja kaikki päiväreissut onkin yleensä aivan supereita tarjoilun suhteen. Ei saatu pettyä tälläkään kertaa. Aamulla kahvi muffinsilla; lounas pastoineen, salaatteineen, lihoineen, kermaperunoineen; paluumatkalla valtavat hedelmä- ja juustotarjottimet sekä viiniä ja vielä lopuksi erilaisia kakkuja. Voitte uskoa, että vedettiin niin ku ei oltais ennen ruokaa nähty. Siinä syödessä tajuttiin yksi nolo juttu. Se, että vieressä oleva tyttö on Suomesta. PRKLE. Nuo yksinmatkustelevat suomalaiset on niin vaarallisia, ku niillä ei oo ketään kelle puhua suomea niin aina olettaa, että ne on muualta. Onneksi kummallakaan meillä ei oo tarvetta mihinkään turhaan paskanjauhantaan, mutta silti hävetti, että tuo tyttö oli ymmärtänyt kuinka sanoin ääneen Marille, että "Hävettääköhän tota tyttöä ku se on nyt toista kertaa myöhässä tästä veneestä" ja "Kato miten tuo mun viereinen tyttö nuokkuu, toltako mäkin näytän aina ku pilkin bussissa?". Täytyy vaan toivoa, että se olis vaikka suomenruotsalainen eikä olis sen takia aloittanut heti meidän kanssa kaveeraamaan.

(Seuraava kirjoitettu siis jo jonkun aikaa sitten... krhm. Tää blogi kulkee nyt vähän jälkijunassa)

Tulee sitten keskiviikkona viisi kuukautta Australiassa täyteen (ei, mekään ei käsitetä mihin se aika on mennyt). Ja sopivasti ollaan vielä itärannikko-trippimme päätepysäkillä. Outo fiilis. Jollain tavalla haikea, koska kokoajan on ollut joku tietty reitti mielessä, nyt on taas tavallaan tyhjän päällä. Tai no ei, tiedetäänhän me minne mennään seuraavaksi (Sydney) ja paikkoja, minne halutaan sen jälkeen mennä. Mutta tiettyä järjestystä saatika aikatauluja ei voi vielä lähteä arvaamaan. Sydneyyn on kivaa mennä takaisin (varsinkin Mari on fiiliksissä), mutta mulle itelle tekee kipeää jättää Queenslandin helteet ja rannat. Cairns on monen reppureissailijan viimeinen pysähdyspaikka ennen kotiinlähtöä. Onkin outoa kuunnella kuinka ihmiset puhuu milloin kenenkin viimeisestä illasta Australiassa ja miltä tuntuu mennä kotiin. Väkisinkin tuo itsellekin Suomen mieleen. Nyt voin myöntää, että ihka ensimmäistä kertaa Australiaan tulon jälkeen mulla on edes pieni koti-ikävä Suomeen (toim.huom. tämä fiilis meni aika nopeaa ohi). Kun juttelee puhelimessa, kuulee uutisia ja hauskoja juttuja, niin tulee mieleen, että voi kun oliskin mukava jutella kasvotusten. Onneksi Marin ja mun suhde toimii yhtä hyvin (ellei paremminkin) ku lähtiessä, että aina kun tulee läheisyydenkaipuu on joku, jota paijata. Tekis vaan hirveesti mieli nähdä tuttuja naamoja. Ihan vaikka jotain hyvänpäiväntuttujakin. Sama fiilis mulla on välillä kun palaa vaikka vaan Oulusta Ähtäriin. Jotenkin turvallista, kun jokainen kasvo ei ole vieras. Mutta tietysti eniten olette mielessä te, Rakkaat! Tykkään teistä enemmän ku hullu puurosta.

MeNaistenkin logo mennyt muuttumaan! Mita muuta siella on tapahtunut?

Outoa kyllä palata takaisin Sydneyyn. Ja tämmöinen hauska fakta (mikä tajuttiin vasta itekin), että mennään sinne juuri 8. helmikuuta. Tasan viisi kuukautta sitten, eli 8. syyskuuta, me oltiin myös Sydneyn lentokentällä. Kaksi Suomi-tyttöä siellä tärisi ja päivitteli miten tämä koko homma tuntuu niin epätodelliselta. Ja mietti, että mitähän tästä tulee. Jälkikäteen ollaan puhuttu siitä miten pihalla oikeesti ollaankaan oltu, mutta eihän sitä voikaan heti tietää miten toisessa maassa asiat toimii ja hoituu. Tuntuu, että noista ajoista on tuhat vuotta. Nyt ollaan ruskeempia ja lihavampia :D  Mari on alkanut käyttää värikkäitä vaatteita ja hymyilee nykyään kuvissa (onnellinen!). Marin mukaan meikäkin nauraa nykyään enemmän (be warned), niin joo ja lakkaan varpaankynnet (miten ikinä sopeudutte näihin suuriin muutoksiin?!). Huumorintaju löytyy kummaltakin edelleen, kylläkin 24/7-yhteiselon jälkeen juttujen taso alkaa olla hyvin laadutonta. Oikein suoranaisesti hävettää, jos kesken hyvin tasokkaan vuoropuhelun joku tulee sillee, että "Terve!  Kuulostelinkin, että täällä puhutaan suomea!". Siinä sitten kumpikin kelailee, että miten intellektuelli ensivaikutelma annettiin. Kun viisi kuukautta on reissannut jonkun kanssa, alkaa toisen tuntea jo varsin hyvin ja puheenaiheet liikkuu het sit niin jokaisella alueella.

Sitä ei ite ehkä niin huomaa, mutta kai sitä on täytynyt kasvaa matkan varrella. Tai ainakin oppia hirveesti. Englantia, baarimikontaitoja ja semmoisia yleisiä jokapäiväisiä selviytymistaitoja. Jos sun pitää ostaa shampoota, niin tiedät mistä sen halvalla saa. Sulla on jonkinlainen käsitys maan hintatasosta: mikä on kallis ja mikä halpa, eikä dollareitakaan tartte olla heti kääntämässä euroiksi. Sä et ole enää niin ummikko, keskustassa kävellessä ketjuliikkeitten nimet on tuttuja, tiedät minne meet, kun haluat veneretken, 15 minuuttia nettiaikaa tai tuubitopin.

(Ja tässä kohtaa tän tekstin kirjoittamisen käskeyttää naapurikämpästä parvekkeen kautta meille kylään tulleet, aksentista päätellen saksalaiset. Just ajattelinkin, että onpa mukavaa kerrankin saada olla yksin täällä huoneessa. "HEYY! HEY! WE'VE BEEN SMOKING, SMOKING WEED THERE, LIKE ONE AND A HALF HOURS, SO GREAT", he kokivat tarpeelliseksi ilmoittaa heti ensimmäiseksi astuttuaan sisälle. "One and a half hours? Oh, you boasters.")

Cairnsista vielä sen verran että TYKKÄÄN. Ei hirveen suurkaupunkimainen, koska kaikki rakennukset on matalia. Täällä on tosi paljon aboriginaaleja, ja päivittäin tämän vähemmistön ja valtaväestön välillä on yhteentörmäyksiä. Ekana päivänä, kun käveltiin satamassa, oli paikalla jostain syystä puolen tusinaa poliisia jututtamassa muutamaa aboriginaalia, joiden kanssasiskot huutelivat kauempaa kuinka valkoiset sortavat tummia.

Me siis asuttiin tässä backpackereiden keskuudessa mainetta niittäneessä Gilligansissa, joka mun mielestä on joka kehun arvoinen. Oon ollut huonommissa hotelleissakin. Oli ihanaa asua hostellissa, jossa asiat HOITUU. Jos joku on rikki, se korjataan. Jos jossain on sotkua, se siivotaan. Kaikkialla oli siistiä, yleiset tilat aivan mahtavat, ilmainen "illallinen" (chili con carne con epämääräisiä klönttejä, mutta ILMAINEN), uima-allasalue....Loving it. Ainut huono puoli mitä keksin on, että Gilligans on melkoinen bilehostelli. Että siellä bassonjytkeet jatkuu aika myöhään. Minä nyt saan unta lähes aina, mutta Marilla oli välillä vaikeaa saada Nukkumattiin yhteyttä.

Oliskohan tässä tarpeeksi taas jaariteltu (jaksoiko joku loppuun asti?). Next stop, Sydney!

Karoliina

Pahin painajainen

Kerron nyt pikasesti Cairnsista. Se on kiva ja nätti. Rannalle ei saa mennä suolavesikrokojen ja stingereitten takia niin täällä on semmonen hillitön uima-allaslaguunijudu joka on sika siisti. On satanu aikas paljon niin ei olla tehty mitään ihmeellistä. Ja mun äitille tiedoksi oon käyny KERRAN ulkona. Eli ei tarvii kärrätä mua heti ensimmäisenä lentokentältä katkasuun. Äiti-rukka. No mutta kertoakseni enemmän tästä mun painajaisesta...

Karoliina halus hirveesti mennä laskeen koskee. No mä et joo oishan se ihan kiva joo voishan sitä kokkeilla ehkä hitusen pelottaa.. Pelkään ihan törkiän v*tusti vedenalle joutumista. Siihen se surffarinuraki kaatu ku jouduin aallonpyörteeseen. No sen koskenlaskun piti olla tosi turvallista ja ainut kerta ku se vene kupsahtaa ympäri on jos se ohjaaja tekee virheen ja sitä kuulemma sattuu tosi harvoin ja jos sattuu niin ne joutuu ostaan kannun kalijaa muille ohjaajille niin eihän ne sitä halua, EIHÄN. No koska oon niin onnekas kerrassaan niin niinhän siinä kävi että se ilmatäytteinen alus kellahti kumoon.

Alku oli ihan jännitävä. Pistettiin siinä kypärää ja pelastusliiviä päälle. Sitten otettiin mela ja lähettiin kumipaatille. No kaikkien alkuharjotusten ja turvallisuushärpäkkeitten jälkeen tuli ensimmäinen semmonen koski. Viime yönä oli kuulemma satanu niin rankasti että se joki oli aika kivasti noussu ja tämä ensimmäinen koskikohta oli jo luokkaa 4. 6 on ylin eikä niitä lasketa missään päin Ausseja ja 5 on tosi kova. Nonni. Nelonen. Pitäs sujua. Katottiin siinä ku kaikki muut ensin mennee hienosti pysy melkeen kaikki kyydissä. Sitten meijän vuoro viimisenä. Ainut mitä oikeestaan muistan on se ku se paatti oli poikittain ja Karpan kanssa roikutaan siinä narussa ja mietin että v*ttu nyt meikä kuolee ja että äiti suuttuu ku lupasin etten yhistä sukeltamista ja koskenlaskua. No siinä se paatti sitten kellahti ja meikä jäi sinne alle. Onneksi oli tillaa hengittää. Ongelmaksi muodostu se ku en päässy pois sieltä alta. Se meijän ohjaaja oli hypänny sen kumossa olevan veneen päälle ja mää olin siellä alla pelastusliiveissä enkä päässy pois koska en saanu ittiäni veden alle pelastusliivien takia. No se jokihan oli täynnä kaikkia kiviä ja jalat hakkas joka paikkaan ja huhhuh. No siinä sitten jollaki ihimeen kaupalla onnistuin tulemaan sieltä pois. Sitten oliki meleko vaikia pittää hätä poissa ku ei nähäny mittään ku piilarit oli menny yläluomien alle ja suunenänielu oli täynnä vettä. Mitä ne opetti mitä ne opetti? Mitä mun piti tehä? ÄÄÄÄÄ! Ainiin jalat ylös ja kellu jalat menosuuntaan. Missä v*tussa on menosuunta? No hyi santana sanon minä. Jotenki onnistuin sitten pääseen sinne misä muutki HUKKUMATTA ja kipuaan takas venneeseen. Voin luvata etten oo eläissäni säikähtäny niin palio. No mutta tulipahan voitettua painajaisetki.

Meillä oli tarkotus laskia sitä koskea palijoki mutta huonojen sääolosuhteiden vuoksi jouduttiin tarpomaan sademetsässä. Kaks kärpästä yhellä iskulla, eipähän tarvii mennä millekkään sademetsäretkelle. Ei muuten mutta siellä metässä ei tietenkään ollu polkua ja kivet oli tosi liukkaita. Mustaki tuli melkonen akrobaatti spagaattien ja kaikkien ruumiinosien taivutuksien vuoksi. Liittys sirkukseen. No päästiin semmosen pienen liukaskivikalliokiipeilyn jälkeen takasi sinne paattiin ja pikkumatkan päässä oottiki jo kauan odotettu lounastauko! Seuraavaksi meijät lääpästiin bussiin, koska koskikohat oli sen verran voimakkaampaa sorttia että suitataan nätisti autolla ohi. Sitten oliki luvassa helppoja kakkos ja kolmos koskia ja loppumatka sujuki oikeen mallikkaasti. Mutta aika tylsä ja tasapaksu ois voinu koskenlasku reissusta tulla jos ei oltas siinä ekassa kaaduttu, koska loppumatka meni aika pitkälti puskakävellessä, syödessä ja bussissa. Mutta näin. Anteeksi äiti.

Mari