Plutonium 74 - Ruisleipää ja lakipykäliä

Pyydettiin kuvia Gladstonesta, joten tässäpä niitä:

No okei, ei Gladstone nyt pelkkää kuolemaa, hylättyjä ostoskärryjä ja autonalle liiskautuneita sammakoita ole, mutta oli pakko aloittaa niillä... Suurin osa tän postauksen kuvista ei liity sitten mitenkään itse tekstiin. Hyvin sekalaista seurakuntaa on nämä nyt. Deal with it.

Pitkä aika siitä, kun on viimeksi kirjoittanut ajatuksiaan ylös. Asiat unohtuu niin helposti. Onneksi kirjoitetaan tätä blogia, niin voi dementikkoaivojaan virkistää jopa viikonkin jälkeen, että mitä on tullut tehtyä. Muistan, kun istuttiin junassa ja lähestyttiin Gladstonea, olo oli vähän utopistinen ja outo. Tuntui pelottavalta, että oli menossa paikkaan, josta ei käytännössä tiennyt mitään ja jossa oli lupautunut viettämään pidemmän aikaa. Koskaan aikaisemmin ei vastaavassa tilanteessa ole ollut. Meidän Suomesta ostamamme matkaopas aloittaa Gladstonesta kertomisen lauseella "Gladstone ei ole mikään kaunis kaupunki". Eikä se sitä kyllä meidänkään mielestä ole. Kun oli jo tottunut Brisbaneen, niin tietty tää tuntu SIIS NIIN PIENELTÄ !!!111!!11 Täällä on loppuviimein suhteellisen paljon asukkaita, löytyy isoja marketteja ja ostoskeskuksia. Mutta tunnelmaltaan tämä on mun mielestä melkoinen junttila. Ja se on paljon sanottu tyypiltä, joka on Ähtäristä. Ekana päivänä kun käveltiin highwayn vartta Colesiin (kuten Mari sanoi edellisessä postauksessa: täällä on ihan liian vähän teitä jalankulkijoille), saatiin kuulla tolla kilsan matkalla varmaan tusinan verran tööttäyksiä ja huuteluita. Ihan pakko oli silmäillä, että oliko lähellä paikallista ammattioppilaitosta, tai että unohtiko jompikumpi pukea housut jalkaan. Mutta ei. Silloin oli vielä niin pimeä, että yhtä hyvin siinä olis voinut kulkea pari hevilettistä jätkää Järvenpäästä, mutta täällä autoilijoilla tuo vähänkään naista muistuttavalle oliolle tööttäily on kai joku opittu refleksi. Gladstone on tehdaskaupunki, joten se voi selittää jonkun verran tilannetta. Jos täällä asuu yksi nainen yhdeksää miestä kohden, niin ilmankos kuka tahansa naisimmeinen saa huomiota, jos suurinosa kaupungin asukkaista elää puutteessa. Jos haluaisi hankkia itselleen mieshaaremin, niin täällä se voisi onnistua.

Ekoina päivinä hämmästytti, kun tuntui, että oli kuin jokin köyhän miehen kuningas, jota tervehdittiin tööttäyksin ja jos ylitti suojatietä, auto pysähtyi vaikka nokka puoliksi suojatielle, vaikka olisi hyvin kerennyt ohi ennen kuin pääsin kohdalle. Lievästi sanottuna ahdistaa tämä liiallinen huomio. Kaupassa itseasiassa kävin sisäistä taistelua siitä voinko ostaa pinkin ostoskassin. Ei ei ei, vaaleat hiukset ja pinkki kangaskassi - siis ihan liian överiä Gladstoneen, sininen on neutraalimpi. Samoin lenkkivaatteiksi ostin mustat shortsit ja mustan topin. Ne päälle ja bing, toivon olevani näkymätön. Kuulostaa niin naurettavalta, mutta ne tööttäykset on niin rasittavia ja niitä välillä säikähtääkin, jos auto tulee läheltä. 

Jännitti ihan sikana mennä ekaa päivää töihin. Kun aikaisempaa kokemusta baarityöstä oli nolla päivää. Ekat päivät menikin pyöriessä ympyrää siellä tiskin takana. Asiakas pyytää jotain ja sulla ei oo mitään hajua onko se hanaolutta, pullokamaa, viiniä vai vaikka joku drinkki. Tunsi ittensä hieman retardiksi. Helpotti huomattavasti sitten, kun alkoi oppimaan tuotteiden nimiä ja tietämään minkä napin takaa ne löytyy kassakoneesta. Hirveen noloja tilanteita en muista noille ekoille päiville sattuneen, mitä nyt oli kokoajan vähän hukassa. Mieti nyt ite tilannetta, että tilaat Suomessa vaikka Karjalaa ja baarimikko siellä pyörii ku puolukka sanonko missä, silmät hyppii jääkaapin, hanojen ja drinkkikaapin väliä ja sitten joudut itse osoittamaan sille, että tuossa se on, ihan sun nokan edessä, perkeleen vajaaälyinen imbesilliapina. Ja se vaan hymyilee typeränä (anteeksipyytävästi) siellä tiskin takana, jolloin varmistut, ettei toi tyyppi kyllä oo mikään jääkaapin tuorein maito.

Asiakkaiden puheesta on välillä vaikea saada selvää melun, aksentin, ihan vaan kielen tai humalatilan takia. Ja ärsyttävää, kun joskus ne vaan sanoo "rum, please", niin sit pitää eka kysyä, että tarkoittiko se siis rommikolaa tölkissä (niitäkin on useampaa) vai lasissa. Ahaa, siis lasissa. Entä 7 oz vai 10 oz lasissa? Ok, 7 oz, entä laitetaanko jäitä? Kolaa? Sit jos ne tilaa samalla kertaa vaikka neljä muuta juttua, niin yritäpä siinä melun keskellä saada kaikki oikein ja nopeasti. Huomaa kyllä, että muisti on paljon lyhyempi, kun pitää muistaa tuotteita, joiden nimet on vieraalla kielellä.

Välillä aksentin takia en saa selvää. Muistan kun alkupäivinä asiakas pyysi "jug of coke" tarkoittaen kannullista kokista, minä kuulen "jack and coke" (jack daniels and coke). Sitten kysyn, että laitetaanko pot-lasiin vai 7 oz lasiin, asiakas sanoo "jug". Minä olen, että jopas ny, kannullinen jack and cokea, kipitän kysymään muilta työntekijöiltä, että kuinka monta nipsia (30 ml mittaa) jugiin tulee. Ahaa, neljä. Siinä vaiheessa onneksi mullekin menee perille, että hiton blondi, kannullinen kokista, ei muuta pälli.

Täällä hotellissa (motellissa) on kolme paikkaa, missä voidaan olla töissä. On public bar, bistro (ravintolapuoli) ja function room, missä järkätään häitä, synttäreitä yms. Perjantaina piti olla hirveän kiire ilta: koko henkilökunta oli töissä ja kaikki odotti joutuvansa juoksemaan koko illan tiskin takana. Mä olin baarimikkona jonkun tytön 21-vuotisbileissä ja odotin näkeväni kunnon pippalot. Miten kävikään. Paikalle oli hommattu DJ ja kaikki pippalokrääsät, mutta paljon kukaan ei loppuviimein juonut paljo mitään. Odotin, että juhlavieraina olis ollut lähinnä tän tytön tuttuja ja kavereita, mutta samoissa juhlissa sipulirenkaita dippiin kastoi myös tytön mummot, tädit ja muut sukulaiset samalla kun DJ soitti viimeisimpiä bilehittejä. Synttärisankari kiersi kyselemässä, että "are you having fun?". Laimeimmat synttärit mitä oon nähnyt. Ja mun omilla 18-vuotissynttäreillä teemana oli sentään lastenjuhlat.

Lauantai olikin sitten oikeesti kiireinen ilta. Onneksi oltiin aloitettu viikkoa aikaisemmin täällä työskentely, sillä olis ollut ihan hirveetä opetella kassankäyttöä yms. sinä viikonloppuna. Baari oli niin täynnä, että meiltä loppui yhdessä vaiheessa vaihtorahakolikot ja kaikki schooner-lasit, vaikka joku oli kokoajan likaisia astianpesukoneeseen laittamassa. Kiva siinä oli seistä, kun asiakkaat heiluttelee seteleitään sun nokan edessä, että täällä haluttais tilata. Joo joo, ihan kohta, mulla on nyt kiire seistä tässä paikoillaan.

Täällä en kyllä uskalla lähteä ulos yksin pimeällä. Ja täällä tulee pimeä tosi aikaisin. Joten Colesinkaan ei viitti enää puol kasin aikaan lähteä maantienvartta kävelemään. En halua päätyä kenenkään kellariin. Meidän kämppis Anna on työskennellyt täällä kuukauden ja saanut jo ekan stalkkerinsa. Oltiin kaikki kämpillä yksi ilta ja ovi oli auki ku oli niin kuuma. Yhtäkkiä kuulin, että ihan ku joku olis tipauttanut avaimet jonnekin. Kurkkasin ovesta ulos meidän partsille ja nään lattialla avainnipun ja alhaalla miehen. Nostan avaimet ja kysyn että onko nää sun. "Joo on ne, luulin sua joksikin toiseksi, voitko heittää ne alas" Heitän avaimet miehelle ja mietin mielessäni, että miksi hitossa joku heittelee avaimiaan tänne. Seuraavana se kysyy, että haluanko nähdä (tähän joku sana jota en muista, mutta tajusin, että se puhuu jostain eläimestä)? Se alkaa availemaan kantamaansa suurta kangassäkkiä ja siellä on ihan hemmetin iso KÄÄRME. Semmonen kädenpaksuinen (tai siis ehkä mun kädenpaksuinen, ei nyt sentään mikään Anakonda) ja pitkä ku mikä. Että mitä hittoa. Se ottaa sen päästä kiinni ja alkaa esittelemään sitä kuin mikäkin eläintenkesyttäjä. Tässä vaiheessa Anna sai sanottua Marille ja mulle, että tuo on hänen stalkkerinsa ja mentiin takasin sisälle. Edellisellä viikolla tän kämpän yks ikkunoista oli rikottu ja seuraavalla viikolla tän hotellin omistajien kämppään (joka on tässä alueella kans) oli murtauduttu. Hyvin turvalliselta paikalta siis vaikuttaa! Kun omistajat sai kuulla Annan stalkkerista ne otti asian (onneksi) vakavasti ja nyt Anna saatetaan kotiin aina kun mahdollista, jos on ollut töissä myöhään. Mut ja Mari kuulemma voitais saattaa kans, mutta itse en kyllä jaksa jäädä venailemaan jotain vartijaa joka ilta tuon 50 metrin matkan takia. Kuuluisia viimeisiä sanoja, hope not.

Täällä suurinosa muista työntekijöistä on ollut mukavia ja ymmärtäväisiä. Jotkut suhtautuu ehkä hitusen alentavasti, eikä niiden mielikuvaa meistä ainakaan parantanut se, että ekaan työvuorolistaan meidät oli merkitty sanalla "backpacker". Joo ei ne mitään ihmisiä ole, ei niillä ole nimiä tai mitään, ne on nääs backpackereita! (Toim. huom. Seuraavalla viikolla työlistoista ja kaikista muista papereista löytyi henkilöt nimeltä Mari ja Karohina, close enough!) Se välillä ärsyttää, että on ns. työntekijähierarkiassa siellä alakastissa. Tai, että ku ei olla vakituisia työntekijöitä vaan casual staffia, niin monesti tapahtuu niin, että ite kuuraa pöytiä hiki hatussa kun muut juoruilee keskenään. Mutta et sä voi sinne sekaan mennä seisoskelemaan (ei sillä että haluisin, työmoraalini on korkea kuin eiffeli, work work work). Ja sitä paitsi, en mä niiden keskusteluun tönkköenglannillasi mitään voi oikein kauhean luontevasti heittääkään. Onkin  mukavaa kun kämppiksinä ei ole vaikka joukko englantia äidinkielenään puhuvia, vaan Anna on se, joka joutuu sopeutumaan meidän retarditason keskustelutaitoihin ;D Puhutaan kyllä pääasiassa aina englantia täällä kämpillä. Vaikka mulla oliskin asiaa vaan Marille, niin jos Anna on kuulolla niin englanniksi sen sanon.

Maria asiakkaat luulee välillä kiwiksi, eli että se olis kotoisin Uudesta-Seelannista. Monet on kysynyt multa oonko Irlannista tai sitten Ruotsista. Mutta kaikkein huvittavinta on se, kun on jotain töpeksinyt, niin sillon niiden seuraava kysymys on, että ootko amerikkalainen :D Ja tää on tapahtunut sekä Marille että mulle, tuntuu olevan kova luotto jenkkeihin. Kun jollekin humalaiselle sitten kertoo olevansa Suomesta niin loppuillan sun lempinimi onkin "Miss Finland!!!" tai vaan "Finland!!!". Koko illan. Niinku vitsi ei vanhenis. I k i n ä.

Ja nyt tajuttiin, että meitä on verotettu väärin (täällä palkka maksetaan viikottain). Tai siis meitä on verotettu  liian vähän. Working Holiday -viisumilla maassa työskentelevinä meidän veroprosentti on huima, 29 %. Onneksi tajuttiin tämä nyt eikä myöhemmin. Kiva alkaa tuhlattuja rahoja makselee takaisin. Mutta tuo väärä prosentti johtu siitä, että oltiin rastitettu väärä kohta yhessä niistä kaavakkeista, jotka meille läjäytettiin täytettäväksi. Luultiin, että kaikki meni oppikirjojen mukaisesti, kun saatiin vielä apua vastaanotossa työskentelevältä naiselta. Ei sekään sitten ollut kai ihan kartalla. Hankalia nämä viralliset jutut.

Ja jotta tämän postauksen otsikon toinenkin puolisko tulisi mainituksi, niin loppuun ihan mielettömän ihania uutisia! Mentiin käymään uudessa ruokakaupassa täällä Gladstonessa ja siellä oli suomalaista VAASAN RUISNÄKKILEIPÄÄ <3 Valmistettu Espoossa, feels like home. Oon yrittänyt löytää täältä ees jollain tasolla ruisleiväksi tunnistettavaa leipää, Pumpernickelit oli outoja. Nyt onnisti, katsokaa nyt tätä uljasta pakettia.

Kaunista. *kyynel*

Karohina aka Karoliina

GLADSTONE

Lähettiin Brisbanesta tiistaina. Junamatka Gladstoneen kesti kuutisen tuntia. Juna oli vähän eri luokkaa ku veeärrä. Siellä oli tölsät ja radiokanavat, sai kuunnella jopa kirjoja. Ensivaikutelma Gladstonesta oli että no ohhoh. Tämä on aika ruma. Siis todella ruma. Tämä on teollisuuspaikka, tehtaita ja sen semmosta, pieni ko mikä.

Asutaan yhessä motellihuoneessa britti Annan ja kanadalaisen Christinan kanssa. Paitsi että Christina on jatkanu jo matkaansa Thaimaan tulville. Tämä on vähän niinku kaksio. Tytöt asuu tuossa toisessa makkarissa ja minä ja Karppa toisessa. Keittiövarustukseen meillä kuuluu jääkaappi, leivänpaahin, vedenkeitin ja seinäänkytkettävä vokkipannu. Vokilla valmistuuki kaikki pastasta paistettuihin muniin. Hirveesti ei viitti sillä gourmetaterioita kokkailla.. Niinku ossais ees. On hankaluuksia pitää huone siistinä ku huonetoveri on melko sottapytty ja jättää kaikki paskaset astiat pöydille lojumaan päiväkausiksi. Siksi meillä onki Christinan tilalla muutama kärpänen uutena huonetoverina. Sottaisuudestaan huolimatta Anna on superkiva, niinku suurin osa muistaki työkavereista. Yks britti jäppis puhuu kyllä niin vaikealla aksentilla ja hiljaa ko hiiri, että yleensä sen puheesta ei saa mitään selvää. Eli teen niinku aina muullonki ku en kuule tai ymmärrä; nyökkäilen ja hymyilen ku idiootti. :)

Lähettiin sillon tiistaina heti Colesiin, koska oli pakko saada kahvia. Sinne ei mene jalkakäytävää, niinku ei paljon minnekkään muuallekkaan. Se kertoo jo kuinka minimestasta on kyse. Pittää kävellä moottoritien vartta jotta pääsee kauppaan. Ko mentiin niin oli jo hämärää. Matkan varrella oli hautausmaa ja puut täynnä lepakoita. Siis satoja satoja lepakoita!! Niistä lähti ihan hirviä ääni ja meitä pelotti ihan hulluna. Päätettiin, että kauppaan mennään valosalla. Kauppareissun kruunas paluumatkalla mun jalalle istahtanu kirkkaanvihreä sammakko. En oo varmaan eläissään saanu semmosta sätkyä ku se sammakko aiheutti. Olin saada sydänkohtauksen! Kaiken lisäksi olin varma, että se on myrkyllinen. Muutama päivä tapahtuman jälkeen selvis, että ei oo myrkyllinen, onneksi. Mutta musta sammakko on. Semmonen oli Karon työmatkalla sitä vastassa portaissa. Onneksi se sammakko tajus lähtä menemään eikä myrkyttää Karppaa.

Karolla oli ekka työvuoro torstaina ja mulla piti olla vapaa. Ei ollukkaan vaan silitin semmosia satiininauhoja kuus tuntia. Ei haitannu, koska töitähän tänne tultiin tekemään. No perjantaina mulla oli sitten oikea ensimmäinen työvuoro baarissa. Mut lääpästiin semmoseen tilaisuuteen ilman minkään näköstä koulutusta. En ollu käyttäny kassaa eikä mulla ollu drinkeistä mittään aavistusta. Pakko se oli sitten opetella siinä hirviässä hässäkässä. Muuten ei ongelmaa, mutta aksentti on joillain melko jäätävä, ei oo hajua juomista mitä ne haluaa ja viinojen nimiä ei äännetä suomalaisittain, nämä teki kaikesta hippasen hankalaa. Mutta selvisin! JEE! Työvuoron jälkeen kävin työkaverin kanssa katsastaan Gladstonen yökerhon. Niitä on kaks, mutta toinen on remontissa niin valinnanvaraa on jopa se yks. Se oli ihan kivan olonen paikka, mutta melko tyhjillään. Perjantai on kuulemma palio hiljasempi ko lauantai. Hauskinta oli, että tanssilattialla ei juurikaan ollu tyttöjä vaan melkeen kaikki oli poikia. Olin 12 tunnin työvuoron ja yökerhoilun jälkeen aikas poikki, ja heräsin lauantaina kolmelta. En uskonu kelloa millään, koska olin ihan varma että se on korkeintaan kymmenen. Yrittääpä tässä sitten totuttaa kroppa töihin ku ei oo yli kuukauteen tehny mittään.

Lauantain työvuoro meni jo paljo sutjakkaammin ko perjantain! Ehkä meikä jopa oppii tämän. Ehottomasti ihmisten suokkarijuoma on rommikola tölkissä. Tämä oli mulle ihan uus tuttavuus. Meijän työpaikalla shotit tuottaa mulle pikkasen onglemia. Ei varsinaisesti niitten tarjoileminen vaan se että meijän pittää muistaa moneltako kukanenki shottinsa juo. Puolen tunnin sisällä saa juoda YHDEN shotin ja se pitää juoda tiskillä. Ruuhka-aikana me ei saada ees tarjoilla shotteja, että pysytään kärryllä kuka juo ja monelta. Meikästä tuo on melko omituista. Kai sen pitäs olla asiakkaan oma päätös montako shottia se puolessa tunnissa juo. Ja jos ei ossaa juua omien rajojen mukkaan niin sitten sen pittää opetella ja tekemällä oppii! Oon ihan täysin sitä mieltä, että kaikki baarissa asiakkaana vietetty aika on helpottanu mun oppimista tähän hommaan! Kannattaa siis juopasta jos joskus satutte tulemaan Australiaan baarihommiin, ihan vaan sen takia!

Mulla ei oikeen oo mitään kerrottavaa enään. Päivät koostuu lähinnä töistä, nukkumisesta, syömisestä, syömisestä ja sitten vielä syömisestä. Tällä ruokamäärällä mitä syön, ruokkis varmaan kokonaisen armeijan. Hinnoista sen verran, että kilo jukurttia maksaa neljä dollaria. Ja minä ku rakastan jukurttia, mutta en vaan ihan oikiasti halua ostaa sitä, ihan liian kallista. Niin ja 40 tupakan aski maksaa 15 euroa ja 25 paketti 10 euroa. Kallista. Oikeetaan se mikä täällä on halpaa on moskaruoka. Siksi oonki varmaan koukussa kekseihin, pullaleipään ja sweetchilisoossiin joka tekee kaikki ruoat maukkaiksi.

Pahoittelen kuvien puutetta.

Mari

Kun johtaa Vili Vilperi, se kuulu koala!

En ole voinut fyysisesti kovin hyvin viime päivinä. Kipeä en ole, mutta olo on niin pirun voimaton, vaikka nukkuu pitkät yöunet. Kun nousee nopeasti ylös, silmissä sumenee ja pää heittää kärrynpyörän. Ostin Colesista kalkkitablettien lisäksi nyt myös rautatabletteja. Ei ole kovin vaikeaa päätellä mistä tämä yleinen jaksamattomuus johtuu: ruokavalio on muuttunut niin helkkaristi. Liharuokia näkee lähinnä vain telkkarissa ja valkosta leipää söin tuskin koskaan Suomessa. Nyt sitä pupeltaa päivittäin, koska se on halpaa ja nopeaa syötävää. Maitotuotteitakin syö vähemmän.

Lisäksi mulla on ollut kauhean ikävä liikuntaa. Kävelläänhän me täällä päivät pitkät, mutta jo kauan on ollut kauhea tarve päästä lenkille. Juoksemaan hiki päässä ja köhisemään keuhkojaan pihalle. Saamattomaan olotilaan on liittynyt vahvasti se, että tuntuu, kuin jokaikinen lihas kropassa on kadonnut ja niiden tilalle on tullut helevetinmoisesti marsipaanimassaa, joka ei jaksa nostaa tätä mötköä enää portaiden yläpäähän. Ostin lenkkarit. Jo siitä, että ne roikkuivat ostoskassissa tuli heti pirteämpi olo. Seuraavana aamuna laitoin herätyskellon soimaan ja lähdin juoksemaan. Siitä alkoi olla jo lähemmäs 2,5 kk, kun viimeksi olin päässyt kunnon lenkille. Kesällä Suomessa intoilin typeryyksissäni itselleni nivusvamman juoksemisesta ja sen paranteluun menikin loppukesä. Se otti niin kipeää, että yhtäjaksoisesti sain juostua kaksi askelta ennen kuin piti lopettaa. Mitään en ilmeisesti vammastani oppinut, sillä nyt kuukausien parantelun jälkeen olo oli sellainen kaikki-mulle-heti-nyt, että oli vain pakko päästä suoraa juoksemaan. Hostellilta en päässyt kauaksi, kun löysin ihan täydellisen juoksureitin joen varrelta. Ei liikennevaloja, lenkkeilijöille ja pyöräilijöille omat leveät kaistat, juoma-automaatteja matkan varrella ja ihana lämmin aamuaurinko. Ja iso lisko, joka pomppasi eteeni jostain ja olin saada slaagin.

Olo tuntui sitä paremmalta mitä pidempään juoksi. Juoksin joenviertä Wootongin kaupunginosaan ja takaisin, yhteensä 6 km. Ei äkkiseltään kovin fiksua, kun viimeksi on ottanut heinäkuussa  enemmän kuin kaksi juoksuaskelta. Mutta kun sydän ja keuhkot jaksoivat niin ajattelin, että maksamakkarakoipienkin täytyy nyt vain hyväksyä, että nyt juostaan. Perkele. Ja niin juoksin koko matkan ja olo oli jälkeenpäin parempi kuin viikkoihin. Vaikka huomenna penikat huutaa varmaan hoosiannaa.

En tiedä mitä masokistin akupisteita ne uudet lenkkarit hiveli, sillä koko loppupäivän selkä oli tulessa. Vasta kahden särkylääkkeen ja hieronnan jälkeen ajatukset pystyi siirtämään johonkin muuhun kuin selkään. Kuten esimerkiksi mahaan. Ystävämme Michael on ammatiltaan kokki ja hän halusi päästä kanssamme lounastamaan, joten hän lupasi valmistaa meille aterian niistä aineksista mitä tuodaan Colesista. Superia, hyvästi riisi ja tonnikala! Siinä me kaksi leivänpaahtimen ja mikron sekakäyttäjää katsottiin vierestä, kun mies laittoi meille ruokaa heitellen sekaan oman ruoka- ja maustearsenaalinsa sisältöjä. Annoskokokin oli kuin Amarillossa, joten ruokalevolla piti keikkua kyljellään varoen sekä kipeää selkää että raskausmahaa. Oli hyvää.

Uusista tuttavistamme puheen ollen täytyy mainita alasänkyni asukki. Jafar on persoona. Kotoisin Ranskasta, asunut neljä vuotta Ausseissa, mutta Jaffen englanti jättää vieläkin ihmisiä sanattomiksi. Kun usein ei oikein tiedä mistä se puhuu. Suu käy nopeaa, kaksi kolmasosaa sanoista jää jännittäväksi mysteeriksi. Jaffen päivä alkaa sillä, että hän herää aikaisin töihin ja noustuaan kolistelee ja rapistelee kaikkea mahdollista irtaimistoaan, jotta jokainen huonetoveri saa kokea myös miten ärsyttävää on herätä aikaisin. "Sory, sory. Sory, sory", Jaffe kuitenkin sanoo kohteliaasti, rymistelee lisää ja suihkuttaa kainalot, kengät, päälaen, sukat, housujen etumuksen ja huoneilman täyteen deodoranttia. Yhtenä aamuna se kuunteli aamunratoksi Party Rock Anthemia. Sory for party rocking in the morning. Tultuaan töistä se kyselee meiltä illan suunnitelmia. "You want barbeque tonight?", "You want barbeque with me? Many French coming, me, eating, drinking, me pay all, won 300 dollars Casino" tai "You come to Casino with me, great Casino, you want come? Then barbeque?". Eilen Jaffe vietti 38-vuotissynttäreitään (niin siis ei, kyseessä ei ole mikään nuorukainen enää) ja soitti varmaan jokaiseen puhelimeensa tallentamaansa numeroon. "Hi! It's Jafar! ...Jafar! Jafar from France...Yes long time no see. You want to come barbeque with me? Many friends come, my birthday, we barbeque". Ja noita keskusteluita oli vaikka kuinka monta. Jutellessaan yhden tuttavansa kanssa se pyysi tämän serkunkin puhelimeen ja kutsui hänetkin.

Ja jottette pitäis meitä ihan sydämettöminä paskiaisina, kun ei mennä raukka-Jaffen synttärikemuihin, niin kerrottakoon, että ei haluta joutua kovin paljon tekemisiin Jaffen kanssa sillon, ku se juo. Koska silloin tämä neljää kymppiä lähestyvä mies pistää silmään ranskalaisen romantiikkavaihteen, kehuu silmiä ja hivelee jutellessaan sun ihoa. Yksi ilta ollessamme kattotasanteella hostelliporukan kanssa niin Jaffe oli meleko humalassa ja hamusi kokoajan kättä käteensä. "You know, people in France, very romantic". I see. Sen vieressä istuessa ei tiennyt mihin olisi pitänyt kätensä tunkea, ettei se sitä nappaisi. Vai olisiko pitänyt vaan luovuttaa, jyrsiä käsi olkapään kohalta irti ja luovuttaa se Jaffelle siksi illaksi. Mennee välillä hermot tuohon naapuriin.

Sunnuntaina oli monen sateisen ja pilvisen päivän jälkeen tosi nasta sää. Lähdettiin bussilla kohti Australia Zoota, joka on ainut australialainen eläintarha, mistä olen edes kuullut aikaisemmin ja jossa oikeesti halusin käydä. Matka kesti päälle tunti suuntaansa, joten linkassa oltiin jo ennen kahdeksaa aamulla. 

Tätä eläintarhaahan johti aiemmin, nyt jo edesmennyt, Steve "Crocodile Hunter" Irwin. Tuntui vähän oudolta nähdä joka puolella puistoa kuvia miehestä. Kun niitä oli aivan joka puolella. Hyvä ettei vessanpöntönkin takaa tuijottanut yksi julmetunkokoinen Steve. Välillä tuntui, että liikkui elukkapuiston sijaan keskellä jotain pyhättölää täynnä muistomerkkejä ja patsaita. Yllätti kyllä paljon se miten suuressa määrin Irwinin perhekin on tuotteistettu. Koko perhe poseeraa valtavissa seinätarroissa, tyttären omaa lastenkirjasarjaa myydään matkamuistoliikkeissä ja samoista liikkeistä mukaansa voi ostaa vaikka perheen äidin kuvalla varustetun avaimenperän (kuka sen haluaa?).

Mutta kyllä tuo tarha kuitenkin suolaisen hintansa väärti on. Nähtävää on paljon ja jossainpäin puistoa tapahtuu puolen tai tunnin välein aina jotain. Aluksi tuntui varsin mielikuvituksettomalta, että puistossa soi siellä täällä Leijonakuninkaasta tutut kappaleet. Mutta onhan ne nyt hyviä biisejä. Samperi, why not. Aamupäivästä saatiin syöttää norsua kädestä, oli krokotiilishowta ja koalanesittelyä. Ja ainakin he kovasti mainostivat tekevänsä paljon työtä lajien säilyttämisen eteen. Alueella toimii esimerkiksi eläinten sairaala, johon kuka tahansa voi tuoda loukkaantuneita luonnonvaraisia eläimiä hoitoon. Ja Irwinin nimeä kantaa Pohjois-Australiassa myös joku suojelualue.

Mun päivän kohokohta oli ehdottomasti kengurut. JOITA SAI SYÖTTÄÄ JA NE TULI LÄHELLE JA NE OLI SÖPÖJÄ JA NIIN KENGURUITA. Tähän väliin on varmaan syntiä mainita, että ollaan Marin kanssa pohdittu, että millon tehtäis kengurunlihasta jotain ruokaa? KOKEMUKSEN TAKIA. Enkä mä siinä sitä karvapalloa silittäessäni miettinyt sitä miltä se maistuis BBQ-kastikkeen kanssa. Örm.

JA NYT TULEE KUVIA! Innostuin vähän. 

Ja sitten muita kuvia. Ja paljon, koska kukaan ei varmasti ole ennen nänyt kuvia eläimistä.

Toka lemppari: norsut. 

Ja sit näitä muita. Yritettiin päivän aikana muistella australialaisen piirretyn Vili Vilperin hahmojen nimiä. Dingot tuotti eniten vaikeuksia. 

Tämä kroko näytti samalta kuin me aamuisin.

Ja tämä kroko siltä miltä me näytetään nälkäisinä.

Sellanen sunnuntai!

Karoliina

Somewhere over the rainbow

Meijän hostellin viimisin hittituote on ukulele! Tosi monella on semmonen. Katolle ko menee niin siellä yhtä aikaa soittelee pari tyyppiä ukulelea ja muutama kitaraa. Hirveän montaa biisiä pojat ei vielä ukulelella osaa soittaa. Kaikista parhaiten niiltä luonnistuu Somewhere over the rainbow, joten sitä kuulee melko repeatilla. Ei se kyllä haittaa, ainakaan vielä. Tuolla ne kävelee pitkin käytäviä ja soittelee. Superia!

Vanahana kassatätinä haluan kertoa paikallisista ruokakaupoista. Suurimmat ketjut on Coles, joka on punanen kauppa ja Woolworths on vihiriä. Kummallista että löydän itseni aina siitä punasesta kaupasta. Coles on värimaailman lisäksi parempi kauppa halvemmilla hinnoillaan ja valikoimaltaan ja kai se on jotenki kotosta ko se alkaa samalla kirjaimella ko Citymarket. Paikalliset Pirkka ja Euroshopperki on todettu laatumerkeiksi! Itsepalvelukassat on aivan huippujuttu ja löytyy myös kassoja joille saa mennä alle 12 tavaran kanssa. Kohta ne tulee varmaan jo Suomeenki, mutta toivon ettei ihan vielä niin kaikilla opiskelijatovereilla ois työpaikka. Ensimmäinen kerta itseppalvelukassalla oli aika jännittävä, mutta totesin että eipä siinä voi juuri mitään tehdä väärin. Varsinki jos on yli neljä vuotta opetellu skannaamaan viivakoodeja. Kuitit täällä on ihan tuhottoman pitkiä! Ku ostat yhen paidan niin saat pussin täytteeksi 45senttiä pitkän kuitin. Niissä on suhteellisen samat tiedot ko Suomessaki mutta joka rivin jälkeen on välilyönti. Eikö ne tiiä että kuittirullat on kalliita?

Meillä oli myös lemmikki. Hämähäkki jonka nimi oli Spidy! Spidy oli melko mini ku sen jalkojen etäisyys oli vaan 7 senttiä. Kyllä se oli paljon vaarallisemman näkönen ku suomalaiset hämppikset. Spidyn metsästyksessä kesti tovi ja ajatus siitä että pitää nukkua sen kanssa samassa huoneessa ahisti. Hyvänä ideana joku ehotti, että Spidy ois oikeesti jääny asumaan yhteen nurkkaan lasin alle. Tultiin siihen tulokseen, että ehkä Spidyn paikka on jossain muualla, koska joku kännissä kumminki kaataa sen lasin nurin. Mulle ei ihan Spidyn kohtalo selvinny, mutta tiiän että se jäi henkiin.

Tiistai oli superahistuksenmaksimaalihuipennuspäivä. Aivan jäätävästi vitutti ettiä töitä. Ahisti ja nälätti ja oli liian kuuma ja kaikkia. Eipä siitä työnhausta sitten juuri mittään tullu. Mutta pienellä avustuksella meille napsahti tänään työpaikka! Siis semmonen josta saa ihan rahaaki. Ihanaa ko voi alkaa käyttään aussitiliä. Joudutaan kyllä lähteen Brisbanesta. Mennään pohjosempaan Gladstone nimiseen paikkaan töihin. Se on melko pieni, mutta voi olla ihan kivaa vaihtelua kaupunkielämälle. Mää muutan maalle! Gladstone on rannikolla niin pijän peukkuja että sieltä löytys kunnon rantsu. Brisbanessa ei oo rantaa ko tunnin matkan päässä. Ois myös kiva jos tulis niitä rantakelejä. Työ on hotellissa tai motellissa, jossa myös asutaan. Työnkuva on jotain baarihommaa ja se selkenee tarkemmin ko päästään sinne. Me mennään sinne junalla joka on myös kivvaa vaihtelua bussissa istumiselle. Junan turvasäännöt on melkeen yhtä kireät ko lentokoneessaki. Pitää olla tietty määrä laukkuja, käsimatkatavarat sijotetaan penkin alle eikä saa viedä vaarallisia aineita.

Anteeksi. Oon sanonu anteeksi varmaan tämän kuukauden aikana useammin ko koko elämäni aikana. Karon kanssa valmistettiin pikakahvia ja hipasin sitä maitopurkilla niin pyysin anteeksi. Anteeksi pyydetään myös jos ei tajuta heti väistää oikealle puolelle käytävällä tai oikeastaan ihan missä tilanteessa vaan anteeksia voi käyttää. Välillä ärsyttää se, varsinki ko pyytelee anteeksi Karolta koko ajan. Se on melko ilimanaikusta ja vois ennemmin käyttää sitä perussuomalaista OHO, mutta ei ku sorry vaan.

Mari