Kun johtaa Vili Vilperi, se kuulu koala!

En ole voinut fyysisesti kovin hyvin viime päivinä. Kipeä en ole, mutta olo on niin pirun voimaton, vaikka nukkuu pitkät yöunet. Kun nousee nopeasti ylös, silmissä sumenee ja pää heittää kärrynpyörän. Ostin Colesista kalkkitablettien lisäksi nyt myös rautatabletteja. Ei ole kovin vaikeaa päätellä mistä tämä yleinen jaksamattomuus johtuu: ruokavalio on muuttunut niin helkkaristi. Liharuokia näkee lähinnä vain telkkarissa ja valkosta leipää söin tuskin koskaan Suomessa. Nyt sitä pupeltaa päivittäin, koska se on halpaa ja nopeaa syötävää. Maitotuotteitakin syö vähemmän.

Lisäksi mulla on ollut kauhean ikävä liikuntaa. Kävelläänhän me täällä päivät pitkät, mutta jo kauan on ollut kauhea tarve päästä lenkille. Juoksemaan hiki päässä ja köhisemään keuhkojaan pihalle. Saamattomaan olotilaan on liittynyt vahvasti se, että tuntuu, kuin jokaikinen lihas kropassa on kadonnut ja niiden tilalle on tullut helevetinmoisesti marsipaanimassaa, joka ei jaksa nostaa tätä mötköä enää portaiden yläpäähän. Ostin lenkkarit. Jo siitä, että ne roikkuivat ostoskassissa tuli heti pirteämpi olo. Seuraavana aamuna laitoin herätyskellon soimaan ja lähdin juoksemaan. Siitä alkoi olla jo lähemmäs 2,5 kk, kun viimeksi olin päässyt kunnon lenkille. Kesällä Suomessa intoilin typeryyksissäni itselleni nivusvamman juoksemisesta ja sen paranteluun menikin loppukesä. Se otti niin kipeää, että yhtäjaksoisesti sain juostua kaksi askelta ennen kuin piti lopettaa. Mitään en ilmeisesti vammastani oppinut, sillä nyt kuukausien parantelun jälkeen olo oli sellainen kaikki-mulle-heti-nyt, että oli vain pakko päästä suoraa juoksemaan. Hostellilta en päässyt kauaksi, kun löysin ihan täydellisen juoksureitin joen varrelta. Ei liikennevaloja, lenkkeilijöille ja pyöräilijöille omat leveät kaistat, juoma-automaatteja matkan varrella ja ihana lämmin aamuaurinko. Ja iso lisko, joka pomppasi eteeni jostain ja olin saada slaagin.

Olo tuntui sitä paremmalta mitä pidempään juoksi. Juoksin joenviertä Wootongin kaupunginosaan ja takaisin, yhteensä 6 km. Ei äkkiseltään kovin fiksua, kun viimeksi on ottanut heinäkuussa  enemmän kuin kaksi juoksuaskelta. Mutta kun sydän ja keuhkot jaksoivat niin ajattelin, että maksamakkarakoipienkin täytyy nyt vain hyväksyä, että nyt juostaan. Perkele. Ja niin juoksin koko matkan ja olo oli jälkeenpäin parempi kuin viikkoihin. Vaikka huomenna penikat huutaa varmaan hoosiannaa.

En tiedä mitä masokistin akupisteita ne uudet lenkkarit hiveli, sillä koko loppupäivän selkä oli tulessa. Vasta kahden särkylääkkeen ja hieronnan jälkeen ajatukset pystyi siirtämään johonkin muuhun kuin selkään. Kuten esimerkiksi mahaan. Ystävämme Michael on ammatiltaan kokki ja hän halusi päästä kanssamme lounastamaan, joten hän lupasi valmistaa meille aterian niistä aineksista mitä tuodaan Colesista. Superia, hyvästi riisi ja tonnikala! Siinä me kaksi leivänpaahtimen ja mikron sekakäyttäjää katsottiin vierestä, kun mies laittoi meille ruokaa heitellen sekaan oman ruoka- ja maustearsenaalinsa sisältöjä. Annoskokokin oli kuin Amarillossa, joten ruokalevolla piti keikkua kyljellään varoen sekä kipeää selkää että raskausmahaa. Oli hyvää.

Uusista tuttavistamme puheen ollen täytyy mainita alasänkyni asukki. Jafar on persoona. Kotoisin Ranskasta, asunut neljä vuotta Ausseissa, mutta Jaffen englanti jättää vieläkin ihmisiä sanattomiksi. Kun usein ei oikein tiedä mistä se puhuu. Suu käy nopeaa, kaksi kolmasosaa sanoista jää jännittäväksi mysteeriksi. Jaffen päivä alkaa sillä, että hän herää aikaisin töihin ja noustuaan kolistelee ja rapistelee kaikkea mahdollista irtaimistoaan, jotta jokainen huonetoveri saa kokea myös miten ärsyttävää on herätä aikaisin. "Sory, sory. Sory, sory", Jaffe kuitenkin sanoo kohteliaasti, rymistelee lisää ja suihkuttaa kainalot, kengät, päälaen, sukat, housujen etumuksen ja huoneilman täyteen deodoranttia. Yhtenä aamuna se kuunteli aamunratoksi Party Rock Anthemia. Sory for party rocking in the morning. Tultuaan töistä se kyselee meiltä illan suunnitelmia. "You want barbeque tonight?", "You want barbeque with me? Many French coming, me, eating, drinking, me pay all, won 300 dollars Casino" tai "You come to Casino with me, great Casino, you want come? Then barbeque?". Eilen Jaffe vietti 38-vuotissynttäreitään (niin siis ei, kyseessä ei ole mikään nuorukainen enää) ja soitti varmaan jokaiseen puhelimeensa tallentamaansa numeroon. "Hi! It's Jafar! ...Jafar! Jafar from France...Yes long time no see. You want to come barbeque with me? Many friends come, my birthday, we barbeque". Ja noita keskusteluita oli vaikka kuinka monta. Jutellessaan yhden tuttavansa kanssa se pyysi tämän serkunkin puhelimeen ja kutsui hänetkin.

Ja jottette pitäis meitä ihan sydämettöminä paskiaisina, kun ei mennä raukka-Jaffen synttärikemuihin, niin kerrottakoon, että ei haluta joutua kovin paljon tekemisiin Jaffen kanssa sillon, ku se juo. Koska silloin tämä neljää kymppiä lähestyvä mies pistää silmään ranskalaisen romantiikkavaihteen, kehuu silmiä ja hivelee jutellessaan sun ihoa. Yksi ilta ollessamme kattotasanteella hostelliporukan kanssa niin Jaffe oli meleko humalassa ja hamusi kokoajan kättä käteensä. "You know, people in France, very romantic". I see. Sen vieressä istuessa ei tiennyt mihin olisi pitänyt kätensä tunkea, ettei se sitä nappaisi. Vai olisiko pitänyt vaan luovuttaa, jyrsiä käsi olkapään kohalta irti ja luovuttaa se Jaffelle siksi illaksi. Mennee välillä hermot tuohon naapuriin.

Sunnuntaina oli monen sateisen ja pilvisen päivän jälkeen tosi nasta sää. Lähdettiin bussilla kohti Australia Zoota, joka on ainut australialainen eläintarha, mistä olen edes kuullut aikaisemmin ja jossa oikeesti halusin käydä. Matka kesti päälle tunti suuntaansa, joten linkassa oltiin jo ennen kahdeksaa aamulla. 

Tätä eläintarhaahan johti aiemmin, nyt jo edesmennyt, Steve "Crocodile Hunter" Irwin. Tuntui vähän oudolta nähdä joka puolella puistoa kuvia miehestä. Kun niitä oli aivan joka puolella. Hyvä ettei vessanpöntönkin takaa tuijottanut yksi julmetunkokoinen Steve. Välillä tuntui, että liikkui elukkapuiston sijaan keskellä jotain pyhättölää täynnä muistomerkkejä ja patsaita. Yllätti kyllä paljon se miten suuressa määrin Irwinin perhekin on tuotteistettu. Koko perhe poseeraa valtavissa seinätarroissa, tyttären omaa lastenkirjasarjaa myydään matkamuistoliikkeissä ja samoista liikkeistä mukaansa voi ostaa vaikka perheen äidin kuvalla varustetun avaimenperän (kuka sen haluaa?).

Mutta kyllä tuo tarha kuitenkin suolaisen hintansa väärti on. Nähtävää on paljon ja jossainpäin puistoa tapahtuu puolen tai tunnin välein aina jotain. Aluksi tuntui varsin mielikuvituksettomalta, että puistossa soi siellä täällä Leijonakuninkaasta tutut kappaleet. Mutta onhan ne nyt hyviä biisejä. Samperi, why not. Aamupäivästä saatiin syöttää norsua kädestä, oli krokotiilishowta ja koalanesittelyä. Ja ainakin he kovasti mainostivat tekevänsä paljon työtä lajien säilyttämisen eteen. Alueella toimii esimerkiksi eläinten sairaala, johon kuka tahansa voi tuoda loukkaantuneita luonnonvaraisia eläimiä hoitoon. Ja Irwinin nimeä kantaa Pohjois-Australiassa myös joku suojelualue.

Mun päivän kohokohta oli ehdottomasti kengurut. JOITA SAI SYÖTTÄÄ JA NE TULI LÄHELLE JA NE OLI SÖPÖJÄ JA NIIN KENGURUITA. Tähän väliin on varmaan syntiä mainita, että ollaan Marin kanssa pohdittu, että millon tehtäis kengurunlihasta jotain ruokaa? KOKEMUKSEN TAKIA. Enkä mä siinä sitä karvapalloa silittäessäni miettinyt sitä miltä se maistuis BBQ-kastikkeen kanssa. Örm.

JA NYT TULEE KUVIA! Innostuin vähän. 

Ja sitten muita kuvia. Ja paljon, koska kukaan ei varmasti ole ennen nänyt kuvia eläimistä.

Toka lemppari: norsut. 

Ja sit näitä muita. Yritettiin päivän aikana muistella australialaisen piirretyn Vili Vilperin hahmojen nimiä. Dingot tuotti eniten vaikeuksia. 

Tämä kroko näytti samalta kuin me aamuisin.

Ja tämä kroko siltä miltä me näytetään nälkäisinä.

Sellanen sunnuntai!

Karoliina