Tänään ei sada yhtään niin paljon kuin eilen.

Perjantai 13.päivän aamuna jouduimme sanomaan hyvästit Unalle. Ensimmäisenä ideana oli ollut jatkaa vielä yhdessa Bundabergiin, mutta koska suunnitelmat ei aina vain toimi, maailma ei pyöri ympärillämme ja välillä pitää tehdä järkeviä ratkaisuja, niin Una lähti takaisin Brisbaneen käymään liikenteenohjaajakurssia ja me jatkettiin matkaa Agnes Wateriin. Oltaisiin haluttu kokeilla farmitöitä edes jonkun aikaa (viikko?). Soiteltiin muutama hostelli läpi, kaikki ne oli täyteen bookattuja, niin päätettiin, että tämä olkoon jokin merkki, että suosiolla varataan bussi jonnekin muualle. Unan oli tarkoitus mennä samaan working hostelliin kuin irkkukaverinsa, mutta nämä olivat jatkaneet matkaa jo muualle, koska palkat yhdistettynä majapaikkaan nyt oli ollut vaan niin täyttä paskaa. Pojat oli ollut töissä 7 h päivässä, ja palkka oli ollut 40 dollaria. Siitä sitten verot, majoitus (170 dollaria per viikko) ja autokyyti farmille (6 dollaria per päivä). Siinä ei tartte olla mikään Einstein todetakseen, että melkoinen rip off -meininki. Oltaisiin Marin kanssa silti voitu kokeilla vähän aikaa hommia, ihan vaan kokemuksena ja ymmärtääksemme miksi Bundaberg on tunnettu, sekä hyvässä että pahassa. Kauhutarinoita siitä mestasta ollaan nimittäin kuultu jos jonkinmoisia.

Agnes Wateriin oli Hervey Baysta 3,5 tunnin ajomatka. Meidän hostelli tuntuu ihan mukavan kotoisalta - ehkä turhankin, sillä ensimmäistä kertaa meidän dormin ovessa ei ole lukkoa. Eika tämä itse hostellikaan ole mitenkään tarkoin vartioitu. Avoimien ovien päivä on siis seitsemän kertaa viikossa eli kuka tahansa kadulla käppäilevä voisi halutessaan päästä keskellä yötä meidän huoneeseen harrastamaan aarteen etsintää. Mielenkiintoista. Muuten hostelli on oikein jees. Keittiö on siistein mihin ollaan törmätty, joka ilta saa ilmaisen barbeque-illallisen ja ulkona on kiva tv-huone, missä voi kattella elokuvia. 

 

Tapasin täällä yhden mukavan ruotsalaistytön (joka muuten osaa sano suomeksi "ei saa peittää", "sanko ja puristin" ja "uutuus" - kiitos aktiivisen siivousvälinepaketin lukemisen). Helena matkasi yksinään liftaten Agnes Wateriin - mihin itellä ei kyllä ikinä, äidin onneksi, riittäis rohkeus. Helena on itse innostunut hirveästi surffauksesta ja halusi opettaa meitäkin ekaa kertaa surffaamaan. Agnes Water on muuten kuulemma itärannikolla pohjoisin paikka, missä yleensäkään pystyy surffaamaan (Indonesia kun blokkaa aallot pohjoisempana). Helena on töissä tässä hostellissa majoitusta vastaan, ja koska töissä piti olla jo aamulla kello yhdeksän, laitettiin kello herättämään 05.35. Seuraamme liittyi toisesta hostellista myös toinen ruotsalaistyttö, Maja. Rannalle päästyämme alkoi jo vähän satelemaan ja aallot oli kuulemma tosi "messy", eli ei kuulemma mitenkään optimaalinen keli aloittelijoille. Helena näytti ensin perusjutut (miten laudalle pitää asettua makaamaan ja miten sille pitäisi nousta seisomaan) ja sitten mentiinkin jo veteen. Ja olihan se vaikeaa, mutta onneksi kivaakin. Ilo oli sentäs huomata, että ihan kaikilla muillakin surffailijoilla (mitä hittoa ne edes teki siihen aikaan siellä?) oli hankaluuksia pysyä laudan päällä niissä aalloissa. En voi sanoa, että kertaakaan olisin puhtaasti päässyt nousemaan laudan päälle seisomaan, mutta ainakin pari ihan hyvää yritystä joukossa oli. Mari ei tykästynyt surffaamiseen sitten yhtään ja lupasi, etttä oli sitten ensimmäinen ja viimeinen kerta :D Meikä kyllä vois kokeilla uudemman kerran paremmissa olosuhteissa. Nenä sai kyllä mukavan suolavesihuuhtelun! 

Agnes Waterin hostellit saa asiakkaansa viiden kilometrin päässä olevan Town of 1770 takia. Vuonna 1770 Kapteeni Cook astui jalallaan ensimmäistä kertaa Queenslandiin. Ja siitä seuranneista vaiheista voittekin lukea tarkemman selvityksen Wikipediasta, sillä minä en asiasta niin hirveästi mitään tiedä. Monet meille on paikkaa suositelleet, mutta eipä me siitä nyt ihan hirveesti saatu irti. Olihan se ranta ihan mukavannäkönen. Ja kivasti käytiin sivistämässä itseämme historiallisilla hoodeilla. Juuh. Siellä kun seikkailtiin rantakivikoilla niin tavattiin australialainen vanhempi pariskunta, jotka jaksoivat päivitellä pitkään sitä, että oltiin oikein kävelty sinne asti. Voi lapset rakkaat, viisi kilometriä! Lou ja Bob oli tosi huippuja, ne oli itekin kesälomareissulla Brisbanesta ja niiden kyydillä käytiin tsekkaamassa vielä yksi näköalapaikka kauempana ja sitten nämä ihanat veivät meidät vielä takaisin hostellille. 

Sunnuntai oli kyllä tylsin päivä hetkeen. Satoi koko päivän. Mulla ja Marilla on Vodafonen liittymät ja ilmeisesti Agnes Water on jo sen verran tuppukylä, ettei täällä mitään kuuluvuutta ole. Eikä pääse siis kännykällä nettiinkään. Kesä, eikä mitään tekemistä. Onneks ei sentään ole kovin kylmä. Mutta voi herranjee ku on tylsää. Marikin jaksoi huonona leffaihmisenä katsoa Napoleon Dynamiten loppuun asti. After that, back to nothing. BLAAAAAAAAAAAA. Ollaan jumissa Agnes Waterissa vielä torstaihin asti, koska Greyhoundin bussit on bookattu täyteen. BLAAAAAAAAAA. Tän hostellin pomo on aluksi aika pelottavan olonen vanhempi mies, mutta onneksi se kai diggaa meistä, eikä ole äksyillyt meille ja on oikeestaan ollut tosi kiva. Ja käytinpä siinä sanaa digata. Juotiin sunnuntaipäivän ratoksi goonia, joka antoi potkua rinkan totaalisiivoukseen. Sain aikaiseksi heittää pois ainakin kolme vaatetta ynnä muita tarpeettomia rojuja. Rinkka on silti tosi lihavassa kunnossa. Saakeli.

Maanantaina satoi. Syötiin keksejä.

Tiistaina satoi vain vähän. Lähdettiin kävelemään museolle, jotta olisi jotain tekemistä. Auki joka päivä 1-4 pm. Paitsi joo, tiistaina kiinni. Lähdettiinkin kävelemään luontopolkua pitkin näköalapaikalle. Siitä kuvia alempana. Paluumatkalla käytiin ruokakaupassa ja päivä sai jännittävän käänteen, kun perunasalaatti oli tarjouksessa. Sitten lounastettiin ja pyöriteltiin suunnitelmia, joista jokainen jäi jälleen kerran ilmaan leijumaan. 

Keskiviikkona ja torstaina kelit saikin jo mielen piristymään. Meidän huoneen irkkutytöt (mistä näitä irlantilaisia oikein tulee? :D) pyysi meitä katsomaan torstaiaamuna auringonnousua. Se mitä rakastan reissaamisessa on se, että tapaa paljon ihmisiä, jotka tekee asioita. Niillä on energiaa ja halua kokeilla kaikkea, siitä minä tykkään. Itekin tulee lähdettyä matkaan useammin. Mutta palaakseni siihen kello kuuden auringonnousuhetkeen, niin eipä nähty, ku oli pilvistä. HAHAA!

Vihdoin torstai-iltana päästiin sanomaan heipat Agnes Waterille. Edessä yhdeksän tunnin öinen bussimatka, määränpäänä Airlie Beach. Jipii :)

Karoliina

Happy campers!

Sanottiin Brisbanelle ja Leannemuruselle, joka päätti lähtä kämpille, heipat. Nämä onnelliset retkeilijät lähti kohti Hervey Bayta ja Fraser Islandia.  Supersuuri kiito Karolle ja Unalle mielettömästä campingkokemuksesta. Onneksi saatiin Unaki suostuteltua meijän mukkaan. Raukkaruttana ois muuten jääny ihan oman onnensa nojaan ku kaikki kaverit lähteny kesken kaiken kottiin.

Elikkäpä. Meitä ilosia retkeläisiä oli noin 40. Maanantaina meijät jaettiin ryhmiin joka tarkotti sitä että siinä ryhmässä ajeltiin pitkin saarta. Ensi töiksi meijän piti lähtä ruokakauppaan. Se oli melkonen katastrooffi. Minä, Una ja Karo ei olla ollenkaan ronkeleita ruuan suhteen. Sen kertoo jo ruokavalio; tölkkipavut, riisi ja tonnikala. Meijän ryhmään sitten tietysti onnistu tulemaan yks lääkäriherra joka oli astetta tarkempi siitä mitä pöperöä se pupeltaa. Oli aikas hankala saaha seittemän ihmisen makunystyrät samalle aaltopituudelle.. Onneksi reippaan tunteroisen jälkeen oltiin ulkona kaupasta  ja onnistuttu saamaan jonkinnäköset ruokavermeet. Ostettiin mm. KYMMENEN dollarin majoneesipurkki. Vittu mitä tulausta koska se kolmen dollarin kanisteriki ois ollu varmasti aivan hyvvää kammaa.

Tiistaina aamulla kuudelta ylös ja lähettiin ajeleen maastoautoilla kohti lauttaa joka vei meijät määränpäähän. Fraser Island on maailman suurin hiekkasaari. Siellä on monia järviä ja sademetsää ja kaikkia uppeita luontojuttuja. Ensimmäisen päivän ajot ei ollu mittään maailman siisteimpiä. En ollu ihan varma kuuluuko sen auton heitellä niin pirusti ja tien olla niin kuoppanen ja kuskin niin saatanan itsevarma. Kuskina toimi tosiaan tämä lääkäriherra amerikanmaalta. Eka pysähys lautalta oli mikälie nimisellä järvellä.  Aivan superkaunis valkosen hiekan ja täysin kirkkaan vetensä kanssa! Seuraavaksi mentiin sademetsään! Siellä oli ihan mieletön mekkala. Jotku ötökät viettää seittemän vuotta maan alla jonka jälkeen ne kapuaa puunlatvaan kirkumaan. Se joka kirkuu koviten saa kuumimman muijaötökän. Hassua. Muhkuraisten hiekkateiden jälkeen oli aika mieletöntä ku ajettiin rannalla. Fraser Islandilla on kymmeniä kilometriä pitkä ranta, eikä saaren saarta näkyvissä. Se mitä näkee edessä on rantaviiva ja sivulla kilometritolkulla merta ja horisontti. Kaunista. Vaikka se ranta on tosi upea, ei meressä saa uida tosi suurten virtausten ja haikalojen takia. Siellä rannalla on semmonen laivanrotiskoki jota käytiin ihmettelemässä. En oikeen tiiä sen tarinaa sen kummemmin ku, että se oli kauppalaiva ja sitten se hylättiin ja se ajelehti hylättynä Fraserille ja siinä se vieläki lepää 80 vuotta myöhemmin. Laivan jälkeen oliki sitten luvassa 2,5 kilometrin kävely keskipäivän paahteessa. Unalla ja mulla oli siinä muutama kirosana ja valitusvirsi meneillään koko matkan ajan. Voin kertoa, vaikkei teitä ehkä kiinnosta, etten oo eläissäni hikoillu niin  paljon ko sen kävelyn jälkeen. Täyty laihtua ainaki kaks kiloa! Mutta kävely oli kyllä oikeastikki sen arvosta ku päästiin sinne Lake Wabbylle. Se oli ku autiomaa. Hiekkaa hiekkaa hiekka hiekkaa joka puolella! Järvelle pääsee ku kävelee semmosen jäätävän hiekkamäen alas. Näky oli kyllä jotain mitä en ennen oo kokenu. Mäki oli pakko juosta alas, koska hiekka oli polttavaa! Jalat saiki mukavan punotuksen ja hyvä ettei sihinä käyny ku sai varpaat veteen! Mutta jos joskus meette niin älkää vaan jatkako sitä mäkijuoksua sinne veteen pääedellä. Aika monta niskavammaa ja siitä seurannutta halvaantumista kuulemma tapahtunu. Hyi. Päivän päätöksi suunnattiin leirialuellee. Hmm. Meille kyllä luvattiin vessat, ei saatu. Suihkut, ei saatu. Mitä saatiin oli teltta ja retkipatja. Unan kanssa ei kyllä oltu kovin happy campereitä ekana päivänä. Karo oli sitten meijänki eestä. Ilta päätty rannalla kattelessa täyskuuta ja dingoja, sekä juodessa viiniä monikulttuurisessa seurassa.

Toisen päivän aamulla sveitsiläinen tyttö halus ajaa. Oin tosi mielissään, että ylitökö lääkäriherra joutu takapenkille ees hetkeksi. Noh. Mua ei oo ehkä iki kuuna päivänä pelottanu niin paljon ko sillon ko se tsirbu ajo. Uskon kyllä että se on tosi hyvä kuski, mutta ensimmäistä kertaa vasemmalla puolella vaihekeppi ja aika huonot ajo-olosuhteet vuoroveden aiheuttaman hiekan pehmeyden vuoksi, ei hyvä yhistelmä. Unan kanssa istuttiin etupenkillä paskapaniikissa koko ranta-ajon ajan. Kuski oli itekki tosi jännittyny niin se vielä lisäs meijän hätää. Auto heittelehti ja sammuili ja kiihtyili miten sattuu. Aateltiin että jes nyt on kaikki hyvin ku päästään nuille kuoppasille teille. Juu juu olihan ne hyvin siihen yhteen mutkaan asti johon jämähettiin auto 45 asteen kulmassa. Olin ihan varma että nyt se kaatuu koko rotisko ja meijän pittä maksaa se ja murtuu luita ja tullee mustelmia tai se syttyy palamaan. Nooo onneksi meijän opas tuli sitten ja pelasti meijät. Hyi kauhia. Kivuttiin Indian Headille katteleen maisemia jonka jälkeen päästiin pulikoimaan Champagne Pooleille. Päivä päätty Eli Creekille jossa vesi oli toooosi kylmää ja virtaus ihan hullun suuri. Tarkotus oliki että kellut siinä vedessä ja virta vie sut eteenpäin. Se oli hauskaa. Ilta päätty taasen rannalle viinin ja juomapelien kanssa.

Kolmas päivä alko sillä että pojat pelasti auton joka oli jääny tosi pahasti jummiin päätielle. En kyllä ymmärrä miten se auto ees pääsi niitä teitä eteenpäin, koska se oli ihan yhtä matala ko normiautot. Nooo tämän jälkeen meijän lääkäriherran itsevarmuus koki melkosen kolauksen, koska me jäätiin kanssa jumiin noin 4 kertaa. Hohoo. Mua vaan kauheesti nauratti. Sitten ko vihdoin päästiin irti niin se oli tosi huolissaan kauankohan muilla menee kun hänelläki meni niin pitkään ja jäi niin monesti jummiin vaikka on niin sikahyvä kuski. No ei mennykkö sekuntti ku sieltä pärisyttää argentiinalainen tyttö ilman ongelman ongelmaa. Eikä ollu muillakaan kuskeilla mitään vaikeuksia päästä sieltä. Oli herra tohtori melko hiljasta poikaa. Noo mutta vika päivä vietetiin sitten Lake McKenziellä hengaillessa. Melko mielettömän kaunis järvi oli seki! Lauttamatkan jälkeen oli kiva päästä hostellille suihkuun ja vaihtaan vaatteet. Vähän surkiaa kumminki oli ku selvis että sanotaanki Unalle jo seuraavana aamuna heipat eikä vasta illasta. Nyt me ollaan sitten taas kahestaan. Omituista olla kolmen kuukauden jälkeen taas vaan kaksistaan. Kummallista, omituista, mutta ihan kai tämä on mukavaa. Mutta voin sanoa molempien puolesta että kyllä otettas Una ja Leanne takas anytime!

Mari

ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ

ÄÄÄÄÄÖÖÖÖÖÅÅÅÅÅ eli meidan rakas vammanen minilappari palasi tohtorin luota. Eihan siinakaan mennyt kuin pari kuukautta, etta tama saatiin pois paivajarjestyksesta. Ja nyt huomaan kirjoittavani edelleen ä:n a:na, but anyways... Eka oltiin vaan laiskoja asian suhteen, mutta sitten alkoi olemaan jo aikataulullisia ongelmia, kun reissatessa ei oikein pysy samalla paikkakunnalla hirveän pitkään. Mutta nyt Brisbanessa löydettiin liike, joka lupas uuden näppäimistön tarpeeksi nopeasti. Mähtävää!

Brisbanessa ollaan siis jälleen. Kun istuttiin bussissa ja nähtiin tuttuja paikkoja, tuli jotenki kotonen olo. Kun kerrankin tiesi entuudestaan jonkun kaupungin. Ja täytyy sanoa, että tykkään Brisbanesta tosi paljon. Monet sanoo, etta tämä on tylsä paikka, mutta kai mä olen niin tylsä sitten kanssa, kun viihdyn täällä. Rakastan joenvarren lenkkeilyreittia. Hassua, mutta kun lähtee aamulla lenkille ja juoksee siella paikallisten kanssa, tulee eniten sellainen fiilis, etta on osa tätä kaupunkia. Tämän kaupungin sydän ja keuhkot on Botinical Garden, jossa on kiva käydä yksin kävelemässä ja antaa ajatusten poukkoilla pääkopassa. Kolmas vierailemisen arvoinen paikka on South Bank, missä on Australian ainoa kaupungin sisäinen ranta. Siis tommonen postimerkin kokoinen beachi ja uima-allas. Yleensä tosi paljon porukkaa, mutta eipä se meitäkään estänyt tunkemasta sekaan.

Australiassa ihmisia tavatessa tulee väkisinkin hoettua yhtenään kuinka maailma on pieni plaaplaa, mutta kun se on niin totta! :D Noosassa yhden suomalaisen isoisä oli kotoisin samasta pienestä kylästä Ähtärin lähellä mistä munkin isovanhemmat. Oli tämä poika käynyt joskus mun työpaikallakin :D Tähän asti kaikista paras sattuma tapahtui kuitenkin täällä Brisbanessa. Nimittäin meidän hostellin vastaanotossa työskentelee poika, joka on ollut pari vuotta sitten vaihtarina Suomessa. Ja sattumalta vielä Oulussa! Onpa hassua! Mutta hassuus ei loppunutkaan siihen, sillä tämä tyyppi asui Oulussa viereisessä rapussa missä minä. Vanhoja naapureita siis :D

Kamalaa seurata pankkitilin varojen hupenemista. Ilmeisesti raha polttelee käsissä liikaa, sillä mielellään sitä heittelee ympärilleen. Brisbanen alennusmyynnit oli vähän liikaa itsekurille (LÄHETTÄKÄÄ RAHAA JOO?). Ei kyllä niin mitään hajua miten pitkälle varat riittää ennen ku pitää olla etsimässä töitä. Kun ei sitä jaksais nyt ihan elellä noodeleilla ja paahtoleivällä ja ihan kiva on välillä tehdäkin jotain. Hyvinhän näillä varoilla pärjäis, jos päivät vaan ikkunashoppailis ja perjantai-illat katsois Simpsoneita hostellin tv-huoneessa.

Meidän matkakokoonpano on muuttunut. Britti-Anna lykkäsi ja lykkäsi päätöstä tullako vai eikö tulla Brisbaneen meidän kanssa, joten lopulta se joutui eri hostelliin. Sillä hetkellä, kun me neljä lähdettiin kohti meidän hostellia Annan suunnatessa toiseen suuntaan, tiedettiin, ettei tulla sitä paljon enää näkemään. Anna on tyyppi, jonka kanssa mulla ei riittäisi energiaa hengailla Suomessa. Kauhean mukava, mutta todella hukassa kaiken suhteen. Itsensä kanssa varmasti eniten. Vaikka ollaan eletty sen kanssa niin pitkään, ei kukaan meistä tunne sitä kuitenkaan kovin hyvin. Se ei oikein päästä ketään tarpeeksi lähelle. Se on tyyppi, jonka pitäisi kasvaa vielä jonkin aikaa ennen kuin lähtee yksin maailmalle. Se ei koskaan siivonnut jälkiään. Ei koskaan. Se on ehdottomasti sotkuisin tyyppi, jonka olen tavannut. Se osoittaa jo kuinka paljon se jaksoi ottaa muita ihmisiä huomioon. Ei varmaan tarvitse edes mainita kuka oli se, joka kaatoi ne vedet meidän läppärin päälle? Itse samassa tilanteessa olisin vaikka väkisin tarjonnut seteliä kouraan korvatakseni vahingot. Kyllähän se sentään pahoillaan oli yhden päivän.

Silti se pyysi palveluksia muilta. Tyttö on ollut maassa jo viisi kuukautta, mutta silti joka päivä se tarvitsi jonkun muun avaamaan sille säilyketölkin. Marista tuli Annalle äiti. Äiti, jolta kysytään neuvoa pienimpiinkiin asioihin. Neuvoja se pieni tyttö tarvitsikin. Se halusi mennä Ausseissa Eminemin konserttiin. Kun halvimmat liput oli mennyt, se osti 500 dollarin lipun. Sitten tulikin vastaan veronumerosotkut, jonka takia se ei voinut olla töissä pariin viikkoon. Lopulta rahaa ei ollut matkustaa konserttiin ja lippua ei saanut myytyä. Vaikeinta sen kanssa elämisessä oli se, kuinka vaikeaa sille oli tehdä päätöksiä. Kai se pelkää hirveästi, että tekee vääriä valintoja. Kokoajan tuntui, että se ei ihan täysillä kuulunut meidän porukkaan. Kun potkujen aikaan ravattiin juttelemassa vuoropäälliköiden kanssa, se ei koskaan halunnut tulla mukaan. Eihän ne meillekään mitään maailman mukavimpia keskusteluhetkiä ollut, mutta kyllä asiat pitää hoitaa. Ärsytti, kun tuntui, ettei siitä ihmisestä saanut välillä mitään irti. Kun kysyttiin mielipidettä, vastaus oli "I don't know, whatever, I don't know". Taidettiin kaikki vähän kypsyä siihen. Se on lopulta hyvin erilainen persoona meidän neljän muun kanssa. Ehkä se itsekin huomasi sen. Nyt se on ilmeisesti Facebookin perusteella Melbournessa. Liian henkilökohtaisuuksiin en edes halua mennä, mutta sen sanon, että sen kanssa oli välillä vaikea elää.

Ikävämpi menetys on se, että Leanne lähti tänään Irlantiin. Takana ei ole sen enempää dramatiikkaa, se vain tajusi, että haluaa kotiin. Asiaan vaikuttaa se, että koska Una ja Leanne oli vähemmän aikaa töissä kuin me, olisi niillä seuraavana vuorossa taas töiden etsintä. Ja Una haluaa tehdä kolmen kuukauden farmityöjakson, jotta saisi haettua jatkovuoden viisumilleen. Leanne ei ole varma haluaako olla Australiassa toista vuotta. Leannen lähtö tuli meille kaikille tosi isona yllätyksenä, eniten tietysti Unalle. Onneksi Diana on kuitenkin tulossa takaisin Australiaan parin viikon sisällä. Saatiin houkuteltua Una meidän kanssa Fraser Islandille, mistä oon tosi onnellinen. Että saadaan viettää edes toisen huipun irkkutytön kanssa vielä laatuaikaa :) Eilen perjantaina oltiin ulkona ns. Leannen lähdön kunniaksi. Tiedän, etta Marille ja mulle tulee kauhea ikävä tyttöjä sitten, kun erotaan. Oli kyllä niin mieletön tuuri, että tavattiin. Meitä eniten yhdistävä tekijä on samanlainen huumorintaju, sarkasmi ja herjanheitto. Meillä on ollut tosi hauskaa ja Gladstonesta, potkuista ja siitä seuranneesta hösellyksestä on revitty loputtomasti huumoria. Leannen suomenkielen taitokin on kehittynyt hurjasti. Repeilyttää aina kun kesken Marin ja mun keskustelun Leanne toteaa empaattisesti "...kakku". Tai vaihtoehtoisesti "kakka" tai "ääliö". Tollahan sanavarastolla selviäisi jo jonkun aikaa Suomessa! Ja myönnetään, kyllä mä tänään Leannea saattaessa vollotin.

Niin joo, uutta vuottakin juhlistettiin. Oltiin kotibileissä, joissa taisi olla viitisentoista irkkua ja Mari ja minä. Oli kivaa olla pitkästä aikaa kotipippaloissa. Keskiyön lähestyessä siirryttiin joenrantaan katsomaan ilotulitusta. Ei ollut mikään mieleenpainuvin valoshow ikinä, mutta ihan näkemisen arvoinen. Jokibussilla siirryttiin sitten keskustaan ja jatkettiin irkkubaariin.

Hyvin irlantilaistäyteinen uusi vuosi siis! Jännä kyllä miten nämä irlantilaiset jaksaa hengailla oman maalaistensa kanssa. Jos täällä jossain olis suomibaari niin kierrettäis se kyllä huolella ja kaukaa. Yleensäkin eka reaktio, jos kuulee täällä jonkun puhuvan suomea jossain, on ollut olla vain hiljaa. En mä sillä, kyllä mulle suomalaisten tapaaminen on yleensä aina iloinen juttu ja on mukava kysellä missä muut on reissannut, mutta ei mulla ole tarvetta alkaa jokaisen suomalaisen kanssa tutustumaan. Sitä voi tehdä Suomessakin.

Yhden irkkutyttöjen kaverin kyydillä lähdettiin yksi päivä käymään Surfers Paradisessa (n. tunnin ajomatkan päässä). Se paikka me Marin kanssa skipattiin matkalla Brisbaneen, joten oli kiva nähdä mitä missattiin. Äkkiseltään sanottuna ei kovin paljon. Siis olihan se ranta tosi mahtava, mutta kuten ennalta tiedettiinkin, paikka on hyvin turistirysämäinen. Pilvenpiirtäjiä ja rantaa. Näyttää suomalaiseen silmään kylläkin jännältä :) Rusketuttukin ollaan tässä viimeisen kuukauden aikana ihan mukavasti. Kyllä mut nyt vielä suomalaiseksi kalpeanaamaksi tunnistaa, mutta ehkä alan olla jo astetta "Essi V. kesäkuussa", kelpaa!

Niin joo ja nyt on maistettu kenguruakin! Tehtiin yksi päivä kenguruhampurilaisia. Ja olihan ne hyviä. Anteeksi. Ilmeisesti se omaatuntoa vähän koputteli, sillä seuraavana yönä näin unta, että oltiinkin Kiinassa ja söin koiraa. You cute animals, you so delicious. Mutta eipä muuta, huomenaamulla lähdetään 07.45 bussilla kohti Hervey Bayta ja Fraser Islandia!

Karoliina