Happy campers!

Sanottiin Brisbanelle ja Leannemuruselle, joka päätti lähtä kämpille, heipat. Nämä onnelliset retkeilijät lähti kohti Hervey Bayta ja Fraser Islandia.  Supersuuri kiito Karolle ja Unalle mielettömästä campingkokemuksesta. Onneksi saatiin Unaki suostuteltua meijän mukkaan. Raukkaruttana ois muuten jääny ihan oman onnensa nojaan ku kaikki kaverit lähteny kesken kaiken kottiin.

Elikkäpä. Meitä ilosia retkeläisiä oli noin 40. Maanantaina meijät jaettiin ryhmiin joka tarkotti sitä että siinä ryhmässä ajeltiin pitkin saarta. Ensi töiksi meijän piti lähtä ruokakauppaan. Se oli melkonen katastrooffi. Minä, Una ja Karo ei olla ollenkaan ronkeleita ruuan suhteen. Sen kertoo jo ruokavalio; tölkkipavut, riisi ja tonnikala. Meijän ryhmään sitten tietysti onnistu tulemaan yks lääkäriherra joka oli astetta tarkempi siitä mitä pöperöä se pupeltaa. Oli aikas hankala saaha seittemän ihmisen makunystyrät samalle aaltopituudelle.. Onneksi reippaan tunteroisen jälkeen oltiin ulkona kaupasta  ja onnistuttu saamaan jonkinnäköset ruokavermeet. Ostettiin mm. KYMMENEN dollarin majoneesipurkki. Vittu mitä tulausta koska se kolmen dollarin kanisteriki ois ollu varmasti aivan hyvvää kammaa.

Tiistaina aamulla kuudelta ylös ja lähettiin ajeleen maastoautoilla kohti lauttaa joka vei meijät määränpäähän. Fraser Island on maailman suurin hiekkasaari. Siellä on monia järviä ja sademetsää ja kaikkia uppeita luontojuttuja. Ensimmäisen päivän ajot ei ollu mittään maailman siisteimpiä. En ollu ihan varma kuuluuko sen auton heitellä niin pirusti ja tien olla niin kuoppanen ja kuskin niin saatanan itsevarma. Kuskina toimi tosiaan tämä lääkäriherra amerikanmaalta. Eka pysähys lautalta oli mikälie nimisellä järvellä.  Aivan superkaunis valkosen hiekan ja täysin kirkkaan vetensä kanssa! Seuraavaksi mentiin sademetsään! Siellä oli ihan mieletön mekkala. Jotku ötökät viettää seittemän vuotta maan alla jonka jälkeen ne kapuaa puunlatvaan kirkumaan. Se joka kirkuu koviten saa kuumimman muijaötökän. Hassua. Muhkuraisten hiekkateiden jälkeen oli aika mieletöntä ku ajettiin rannalla. Fraser Islandilla on kymmeniä kilometriä pitkä ranta, eikä saaren saarta näkyvissä. Se mitä näkee edessä on rantaviiva ja sivulla kilometritolkulla merta ja horisontti. Kaunista. Vaikka se ranta on tosi upea, ei meressä saa uida tosi suurten virtausten ja haikalojen takia. Siellä rannalla on semmonen laivanrotiskoki jota käytiin ihmettelemässä. En oikeen tiiä sen tarinaa sen kummemmin ku, että se oli kauppalaiva ja sitten se hylättiin ja se ajelehti hylättynä Fraserille ja siinä se vieläki lepää 80 vuotta myöhemmin. Laivan jälkeen oliki sitten luvassa 2,5 kilometrin kävely keskipäivän paahteessa. Unalla ja mulla oli siinä muutama kirosana ja valitusvirsi meneillään koko matkan ajan. Voin kertoa, vaikkei teitä ehkä kiinnosta, etten oo eläissäni hikoillu niin  paljon ko sen kävelyn jälkeen. Täyty laihtua ainaki kaks kiloa! Mutta kävely oli kyllä oikeastikki sen arvosta ku päästiin sinne Lake Wabbylle. Se oli ku autiomaa. Hiekkaa hiekkaa hiekka hiekkaa joka puolella! Järvelle pääsee ku kävelee semmosen jäätävän hiekkamäen alas. Näky oli kyllä jotain mitä en ennen oo kokenu. Mäki oli pakko juosta alas, koska hiekka oli polttavaa! Jalat saiki mukavan punotuksen ja hyvä ettei sihinä käyny ku sai varpaat veteen! Mutta jos joskus meette niin älkää vaan jatkako sitä mäkijuoksua sinne veteen pääedellä. Aika monta niskavammaa ja siitä seurannutta halvaantumista kuulemma tapahtunu. Hyi. Päivän päätöksi suunnattiin leirialuellee. Hmm. Meille kyllä luvattiin vessat, ei saatu. Suihkut, ei saatu. Mitä saatiin oli teltta ja retkipatja. Unan kanssa ei kyllä oltu kovin happy campereitä ekana päivänä. Karo oli sitten meijänki eestä. Ilta päätty rannalla kattelessa täyskuuta ja dingoja, sekä juodessa viiniä monikulttuurisessa seurassa.

Toisen päivän aamulla sveitsiläinen tyttö halus ajaa. Oin tosi mielissään, että ylitökö lääkäriherra joutu takapenkille ees hetkeksi. Noh. Mua ei oo ehkä iki kuuna päivänä pelottanu niin paljon ko sillon ko se tsirbu ajo. Uskon kyllä että se on tosi hyvä kuski, mutta ensimmäistä kertaa vasemmalla puolella vaihekeppi ja aika huonot ajo-olosuhteet vuoroveden aiheuttaman hiekan pehmeyden vuoksi, ei hyvä yhistelmä. Unan kanssa istuttiin etupenkillä paskapaniikissa koko ranta-ajon ajan. Kuski oli itekki tosi jännittyny niin se vielä lisäs meijän hätää. Auto heittelehti ja sammuili ja kiihtyili miten sattuu. Aateltiin että jes nyt on kaikki hyvin ku päästään nuille kuoppasille teille. Juu juu olihan ne hyvin siihen yhteen mutkaan asti johon jämähettiin auto 45 asteen kulmassa. Olin ihan varma että nyt se kaatuu koko rotisko ja meijän pittä maksaa se ja murtuu luita ja tullee mustelmia tai se syttyy palamaan. Nooo onneksi meijän opas tuli sitten ja pelasti meijät. Hyi kauhia. Kivuttiin Indian Headille katteleen maisemia jonka jälkeen päästiin pulikoimaan Champagne Pooleille. Päivä päätty Eli Creekille jossa vesi oli toooosi kylmää ja virtaus ihan hullun suuri. Tarkotus oliki että kellut siinä vedessä ja virta vie sut eteenpäin. Se oli hauskaa. Ilta päätty taasen rannalle viinin ja juomapelien kanssa.

Kolmas päivä alko sillä että pojat pelasti auton joka oli jääny tosi pahasti jummiin päätielle. En kyllä ymmärrä miten se auto ees pääsi niitä teitä eteenpäin, koska se oli ihan yhtä matala ko normiautot. Nooo tämän jälkeen meijän lääkäriherran itsevarmuus koki melkosen kolauksen, koska me jäätiin kanssa jumiin noin 4 kertaa. Hohoo. Mua vaan kauheesti nauratti. Sitten ko vihdoin päästiin irti niin se oli tosi huolissaan kauankohan muilla menee kun hänelläki meni niin pitkään ja jäi niin monesti jummiin vaikka on niin sikahyvä kuski. No ei mennykkö sekuntti ku sieltä pärisyttää argentiinalainen tyttö ilman ongelman ongelmaa. Eikä ollu muillakaan kuskeilla mitään vaikeuksia päästä sieltä. Oli herra tohtori melko hiljasta poikaa. Noo mutta vika päivä vietetiin sitten Lake McKenziellä hengaillessa. Melko mielettömän kaunis järvi oli seki! Lauttamatkan jälkeen oli kiva päästä hostellille suihkuun ja vaihtaan vaatteet. Vähän surkiaa kumminki oli ku selvis että sanotaanki Unalle jo seuraavana aamuna heipat eikä vasta illasta. Nyt me ollaan sitten taas kahestaan. Omituista olla kolmen kuukauden jälkeen taas vaan kaksistaan. Kummallista, omituista, mutta ihan kai tämä on mukavaa. Mutta voin sanoa molempien puolesta että kyllä otettas Una ja Leanne takas anytime!

Mari