Kun varattiin meidan reissua halki Australian, meidan travel agentin kanssa jutellessa tuli fiilis, että Alice Springs olisi ihan pikkunen paikka. "Voidaan laittaa teille bussi heti seuraavalle päivälle, kukaan nyt ei varmaan halua liian kauaksi jäädä jumiin Alice Springsiin", me oltiin että niimpä hehee ja mielessä vilisi kuvia hiekkateisestä takahikiälästä, jossa olisi viihdykkeenä pari kälystä outback pubia. Hehee. Eipä ihan ollut mielikuvan mukainen. Alice Springsihan on kymmenen kertaa Newmanin kokoinen! :D Isoja ostoskeskuksia ja vaatekauppoja vaikka millä mitalla, jotka nyt jäis näkemättä. Outoahan se on ajatella, että keskellä Australiaa olisi mitään elämää. Isompiin kaupunkeihin eli Darwiniin ja Adelaideen on kumpaankin suuntaan abouttiarallaa 1500 km. Selityksenä Alice Springsin väenpaljoudelle on amerikkalaiset, joita on tälläkin hetkellä Alicessa noin 2000. Suurinosa näistä amerikkalaisista ovat kaupungissa, koska Alicessa on amerikkalais-australialainen satelliittienseuraamisasema. Amerikkalaisia on Australian Northern Territoryssa ollut toisesta maailmansodasta lähtien (Japanin takia) ja he ovatkin satsanneet paljon esimerkiksi liikenneyhteyksiin, jotta kalustoa saatiin siirrettyä läpi territoryn.
Me ei selvästikään oltu yhtään perillä koko paikasta. Yllätyksenä tuli sekin, miksi monet meidän kanssa matkanneista alkoivat kyselemään kovasti oppaalta Alice Springsin turvallisuudesta. Kuulemma tarinoita liikkuu paljon. Opas kehoitti pysymään poissa tietyiltä alueilta ja baari-illan jälkeen ottamaan taksin kotiin. Alice Springsissa on valtavasti aboriginaaleja, luonnollisesti. Onhan se keskellä Australiaa, keskellä aboriginaalien perinteisiä maita. Aliceen he tulevat käyttämään kaupungin palveluita pitkänkin matkan päästä. Nykyään monet aboriginaalit elävät kauempana isoista kaupungeista yhteisöissä, jonne valkoisilla on porttikielto sakon uhalla. Poliisiauto kiersi tiistai-iltana rinkiä valvoen Alice Springsin katuja. Ihan syystäkin. Meidän ollessa matkalla Adelaideen meidän bussikuski kertoi kuinka toissailtana kaksi reppureissaajatyttöä oli parkkeerannu campervaninsa jonnekin yöksi Alicessa. Kolme miestä oli murtautunut autoon, ryöstänyt ja raiskannut. Kuski ei kertonut tekijöiden ihonväriä, eikä kukaan kokenut tarpeelliseksi kysyä.
Alice Springissa majoituttiin Haven-hostelliin. Vaikutti tosi kivalta ja siistiltä. Sitten mentiin nukkumaan. Mari nukkui alapedissä ja tuijotti ajatuksissaan vieressä olevaa tiiliseinää. Ja näki liikettä. Ötököitä. Voi perkele, onko nuo bed bugseja. Ennen tätä reissua mulla ei ollut tietoakaan siitä, että länsimaissa voisi löytyä vielä tällä tavalla loisia. Mutta hostellit onkin vähän eri juttu. Newmanissa keittiössä työskennellyt Simon oli Perthissa asuessaan joutunut kunnolla niiden uhriksi. Sen vartalossa oli lähemmäs pari sataa punaista puremaa ja rinkka sekä vaatteet oli täynnä bed bugseja ja niiden munia. Rinkka aurinkoon, vaatteet pesulaan, hostellin vaihto ja apteekkituotteita iholle. Ja nyt nämä ihanuudet aikoivat viettää yön meidän kanssa. Nämä söpöt lähtee aterioimaan ihmisverellä öisin ihmisten nukkuessa. Mari syynäsi sänkyään ja alkoi löytää jo parikymmentä ötökkää joka puolelta. Siirrettiin sänky pois tiiliseinän vierestä (jonka rakosissa ne selvästikin pesi) ja Mari nukkui mun kanssa yläsängyssä, jota ne ei vielä ollut vallannut. Hyi saakeli. Pientä vainoharhaisuutta oli havaittavissa kaikilla meillä. Ihoa rapsuteltiin, hiuksia harottiin ja ympärillemme pälyiltiin kuin mitkäkin skitsofreenikot. They are here. I know it. I know it.
Seuraavana aamuna herättiin neljän aikaan. Näytettiin kuva-aineistoa bed bugseista respatyypille, joka lupasi ilmoittaa managerille. Viideltä olisi lähtö kohti Uluru-Kata Tjuta -luonnonpuistoa. Bussissa ei olekaan vielä viimepäivinä istuttu. Tässä bussissa ei vieläpä ollut turvavöitä. Mikään ei mun mielestä tee automatkasta epämukavampaa kuin tieto siitä, että kolarin sattuessa sä kuolet. Paitsi vielä vähän epämukavampaa voi olla se, jos on hirvee pissahätä. Mutta pliis, kengurut pysykää poissa teiltä. I want to see Uluru, but I'm not dying to see it.
Maisema oli aikalailla samanlaista kuin mitä kolmen edellisenkin päivän aikana. Pensaita, kaukana siintäviä vuoria, ja pitkää ruohikkoa. Ruohikko on alkuperin Afrikasta, tuotu Australiaan estämään eroosiota tietyillä alueilla ja leviää nyt hallitsemattomasti. Australiaanhan on tuotu monta kasvi- ja eläinlajia, jotka ovat syrjäyttäneet kilpailijoihin tottumattomat alkuperäiset lajit. Wikipedian mukaan eurooppalaisten tulon jälkeen ihmisten vaikutuksesta 27 nisäkäslajia, 23 lintulajia ja 4 sammakkolajia on kuollut sukupuuttoon. Esimerksiksi 1800-luvulla maahan tuotiin jänikset, jotka sitten lisääntyivät kuin jänikset ja aiheuttivat sitten isot tuhot maataloudelle, kun käyttivät viljelyspeltoja buffetpöytinään. Joten nykyäänhän Australiaan ei saa tuoda yhtään mitään eloperäistä ainesta, ettei vastaavaa enää tapahdu.
Bussissa meidän kanssa oli australialainen pariskunta, jonka toinen osapuoli oli käynyt Suomessakin. Kuulemma oli käynyt Helsingissä, Turussa ja Nivalassa. Terveisiä Veeralle! Matkaa kansallispuistoon oli jotain 500 kilometriä. Aina välillä pysähdyttiin outback-huoltsikoille jaloittelemaan. Kun vihdoin päästiin perille, mentiin ensin käymään Kata Tjutalla. Kata Tjuta tarkoittaa aboriginaalien kielellä "monta päätä". Aboriginaalit nimeävät asioita yleensä niiden tarkoitusperän mukaan tai kuvaillakseen niitä. Kata Tjuta koostuu 28 kiven rykelmästä, joka on muodostunut eroosion suurentaessa miljoonien vuosien kuluessa aikaisemmin yhtenäisen vuoren rakosia.
Meidän ryhmässä oli yhdeksän japanilaista, joista yksi viiden hengen porukka ei puhunut lainkaan englantia. No kyllä ne osasivat sanoa bye, thank you and hello. Olivat sitten kokoajan enemmän tai vähemmän hukassa. Muutama niistä edusti vielä vähän vanhempaa sukupolvea ja kävelytahti ei aina ollut se nopein. Meidän Dylan-oppaan tarinoinnista ne ei luonnollisestikaan sanaakaan ymmärtäneet, joten ei ihme jos aika kävi pitkäksi. Välillä ne molottivat äänekkäästi keskenään Dylanin päälle, ottivat valokuvia, ottivat valokuvia ja ottivat valokuvia. Olivat siis oikein karikatyyrimaisia japanilaisturisteja. Yhdellä naisella roikkui kaulasta kolme kameraa. Kolme. Ja jokaisella oli oma järkkäri, joilla ne ottivat lähikuvia jokaisesta puunoksasta ja kivenmurikasta. Yksi papparainen varsinkin kunnostautui ottamaan jokaisen hetken talteen. "Tässä kuva kun minun rouvani poseeraa kyltin kanssa, tässä minun rouvani ottaa lisää kanapastaa, tässä minun rouvani täyttää vesipulloaan, tässä suomalainen reppureissaaja katsoo kulmat kurtussa kameraan kantaessaan lisää polttopuuta kun minä seison tienlaidassa ottamassa kuvia". Vielä silloinkin kun muu porukka oli makuupusseissaan menossa nukkumaan, kuuluu vain räps-räps kun tämä paparazzi ikuistaa hiipuvia kekäleitä nuotiossa.
Alkoi tulla jo ilta, joten siirryttiin Ulurun näköalapaikalle, josta olisi hyvä seurata Ulurun muuttuvia punasävyjä auringon laskiessa ja syödä samalla illallista. Olihan se ihan kivan näköinen. Itselläni ei hirveän ison hurjat odotukset Ulurua kohtaan ollut, mutta Uluruhan nyt on vähän semmoinen must thing to do, jos meinaa kehdata sanoa Ausseissa käyneensä. Enemmän kuitenkin odotin sitä, että pääsisi näkemään sen läheltä. Kun jokainenhan nyt on nähnyt miljoona kuvaa tästä kaukana siintävästä punaisesta kivestä, eikä se livenä omasta mielestäni sen ihmeellisempi ole. Kun aurinko oli laskenut (ja joka puolella alkoi olla ihan kuhisemalla hiiriä!), noustiin taas bussiin ja matkattiin meidän leiripaikalle.
Ensimmäistä kertaa elämässäni nukkuisin kirjaimellisesti taivasalla. Ei telttoja, vaan swagit. Swag on ihan ku paksukankainen makuupussi, jossa tulee patja mukana. Illalla oli mukavan lämmin, tai ei ainakaan palellut. Kovin pitkään en varmaan ollut taivasta ihaillut, vaan nuhahtanut varmaan aikalailla heti. Aamulla aamuviideltä herätessä oltiin ihan jäässä. Lämpötila oli jotain 5-10 asteen tietämillä ja hampaat kalisi toisiaan vasten. Miten vastenmielistä voikaan olla vaivautua pesemään hampaita. Yöllä olin herännyt kerran siihen, että paleli. Sitten pelotti se, ettei saakaan enää unta. Koska sillon sen kylmyyden tuntee kokoajan.
Pakattiin tavarat autoon ja lähdettiin taas ihailemaan Ulurua sieltä kaukaiselta näköalapaikalta.
Auringonnousu nääs. Samalla syötiin aamiaista. Kahvi kylmeni kuppiin nopeasti. Tanssittiin lämpimiksemme riverdancea. Kun aurinko vihdoin vaivautui nousemaan, alkoi sormet vähän sulaa kohmeesta. Taas kamerat esille ja poseerausten jälkeen (vihdoin!) takasin bussiin. Ajettiin lähemmäs Ulurua (vihdoin!). Ulurua ympäröi kävelyreitti (n. 10 km). Uluru on aboriginaaleille toiminut kohtaamispaikkana. Matkan varrella osa Ulurua oli "sensitive area", josta ei saanut ottaa kuvia. Yleensä juuri nämä paikat olivat joko pelkästään mies- tai pelkästään naisaboriginaaleille tarkoitettuja pyhiä paikkoja. Yksi aika surkuhupaisa juttu täytyy mainita. Yleensä näillä kohtaamispaikoilla on omat nimensä, jotka on kirjoitettu kyltteihin. Yhden paikan nimi oli sitten "mala puta". Espanjalaisturistit on varmaan tässä kohtaa laittaneet pokkarikamerat laulamaan. Ironista sekin, että kyseinen paikka on vielä juuri naisaboriginaalien pyhä paikka. Huomattiin myös, että jotkut aboriginaalien sanat ovat samoja sanoja kuin mitä löytyy suomenkielestä. Itara tarkoitti muistaakseni jotain kasvia ja kuka tarkoitti lihaa. Meidän opas sanoi, että joku suomalainen oli joskus löytänyt jostain kyltistä sanan, joka tarkoitti suurinpiirtein "belly button village". Sitä ei ite bongattu.
 |
| Punanen vs punanen |
 |
Ne eivät sitten ole aitoja, vaan joku nyt aikuinen aboriginaali
muisteli, että tällaisia siella joskus oli |
 |
| me see face |
 |
| matoletka. vai gang bang. |
 |
| Kuinka monta japanilaista mahtuu yhteen kuvaan? |
Jos on nähnyt vain postikorttikuvia Ulurusta, voisi olettaa sen olevan sileähkö punainen möhkäle. Lähempää tarkasteltuna näkee kuinka erilaisista kalliopinnoista se muodostuu. On luolia, pieniä vesiputouksia, lohkeamia, suuria reikiä jne. Maisema muuttuu kokoajan kierroksen aikana. Koko kiven kesti kiertää jotain alle pari tuntia.
Ulurun päälle menee myös kiipeilyreitti. Yhä enemmän turisteja yritetään saada skippaamaan se. Uluru on aboriginaaleille pyhä paikka ja sille kiipeäminen koetaan hyvin loukkaavana. Ulurulle kun sai perinteisesti kiivetä vain pieni osa itse aboriginaaleistakin. Ulurulla käy vuosittain oppaamme mukaan noin 300 000 turistia. Vain pieni osa kiipeää, mutta tämän vuosittaisen ihmismäärän takia kivessä näkyy selvästi erottuva polku, kun kiven pintakerros on kulunut. Dylan kertoi, kuinka jotkut turistit ei vieläpä ymmärrä käydä vessassa ennen kiipeilyä. Huipulla sitten huomaavat, että pissahätä on suuri ja virtsaavat tämän pyhän kiven päälle. Siinä vähän kultaista kunnioitusta. Me haluttiin kunnioittaa aboriginaaleja ja heidän perinteitään, eikä haluttu kiivetä kivelle. Jotkut asiat on syystäkin parempi jättää tekemättä.
Ulurun jälkeen mentiin käymään Aboriginaalien kulttuurikeskuksessa. Sieltä ei saanut ottaa kuvia. Paljon aboriginaalien taidetta esillä. Siellä oli myös tämmönen kirja, johon oli kerätty kymmeniä anteeksipyyntökirjeitä ihmisiltä, jotka olivat vieneet kiviä Ulurulta/Kata Tjutalta. Monissa luki kuinka epäonni oli ollut osana heidän elämäänsä kivien varastamisen jälkeen ja halusivat nyt palauttaa nämä takaisin.
Kivistä puheenollen yksi kivi saatiin pois Marin sydämeltä. Mari on pari kertaa joutunut vähän ikävään tilanteeseen aboriginaaliasiakkaiden kanssa, kun nämä ovat kysyneet Marin nimeä. Haukkuneet valehtelijaksi yms. Sana mari täytyy siis tarkoittaa jotain niiden kielellä. Mutta jännäksi asian tekee sen kun aboriginaaleilla on hyvin monta eri kielialuetta, ja aboriginaaliasiakkaat sekä Newmanissa että Gladstonessa ymmärsivät sanan. Harmiksemme ei hirveesti olla oltu viime aikoina lähemmin tekemisissä aboriginaalien ja vähän jännää mennä randomilta kyselemään englannosta sanalle, joka saattaa olla pahin kirosana, mitä ne tietää. Mari meni sitten rohkeana tyttönä kysymään täällä kulttuurikeskuksessa yhdeltä tupakalla olleelta mieheltä, että saisiko kysyä jotain. Ennen kysymykseen vastaamista tämä kysyi mistä ollaan. Sitten se sanoi että New South Walesin aboriginaalit kuvaavat itseään sanalla mari - tarkoittaen siis tummaa ihmistä. No ilmankos ovat jotkut ottaneet vähän pulttia. Kohta tämä mies lähti esittelemään meille vaimonsa tekemää taidetta ja oli muutenkin oikein mukava. Toivotettiin hyvät päivänjatkot ja lähdettiin muiden ryhmäläisten luokse. Jihuu! Saatiin tämäkin juttu selvitettyä.
Taas illalla oli vuorossa ihana swagmajoitus. Ja tuleva yö oli vielä kylmempi kuin edellinen. Hyi saakeli, en muistele lämmöllä.
Seuraavana aamuna lähdettiin kohti Kings Kanyonia. Edessä parin-kolmen tunnin vaellus. Tuntuu kuin viime aikoina ei mitään muuta ollakaan tehty kuin kävelty! :D Kings Kanyonista en hirveesti jaarittele: kovasti oli kipuamista ja jalat hapoilla. Paitsi niin joo yksi aika mieleenpainuva juttu.
Jäätiin vähän lepäilemään ja ottamaan kuvia yhdelle näköalapaikalle. Yksi japanilainen (ylläripylläri!) mies oli hengailemassa yhden kielekkeen reunalla ja mietin, että haluan tuolta kanssa kuvan. Tässä vaiheessa varoituksen sana kaikille mun läheisille, että olen muuten aloittanut kiroilun täällä (lupaan lopettaa sen taas Suomessa!). Mun ennen karttama v-sana sujahtaa lauseeseen vähän liian helposti nykyään. Ennenhän vastaavassa tilanteessa Suomessa kiroilisin sanalla fuck - olenhan aina ollut hyvin internationaali ja tällaisella katu-uskottavalla sanalla saa kivasti rispektii ilman, että mummojen korvia kuumottaa. Mutta täällä se fuck-sana taas on varsin ruma sana, niin pakko sitä oli siirtyä perinteisempiin ilmaisuihin. Niin joo, takaisin tarinaan. Lähdin siis kipuamaan tätä japanilaismiestä kohti ja huutelin samalla hyvin kauniita suomenkielen kukkasia kauempana olevalle Marille.
"Hyi ***** ku on korkee paikka, ei hitto, meneeköhä toi ukkeli tosta kohta johonki, ei ***** mua huimaa"
Lähestyn miestä ja kohta kuulen tämän sanovan
"...Tervetuloa"
samalla kun katoaa kiviseinämän taakse. Tässä kohtaa mulla meni ihan pasmat sekaisin (havainnoillistan tilanteen alla olevalla kuvalla), kameralle poseeraaminen unohtui täysin ja tuli vain kiire päästä kertomaan Marille, että mitä hittoa tuo nyt jo näkyvistä kadonnut japanilainen oli just sanonut.
Marinkin mielestä tilanne oli hiukkasen spooky :D Miestä ei sen jälkeen näkynyt missään. Kokoajan vilkuilin taakse, josko se liikkuisi jossain meidän ja meidän perässä tulevan ryhmän takana, mutta ei. Aloin jo hyväksyä, että tämä jääköön ikuisesti vaivaamaan mun mieltä, kun se yhtäkkiä oli meidän edessä naisystävänsä kanssa. Ja puhuivat espanjaa. "'Tervetuloa', how'd you know that, are you from Finland?" Mies naurahti ja sanoi että ei, mutta on ollut töissä pari vuotta Suomessa. Nyt he kiertävät ympäri maapalloa ilmastoprojektinsa parissa. Viimeinen projektin kohdemaa onkin Suomi, jonne he menevät kesällä.
Kings Kanyonilta lähdettiin ajamaan takaisin kohti Alice Springsia. Matkalla pysähdyttiin vielä kamelifarmille. Eka kerta ku ratsastin kamelilla, oli aika jänskää!
Kyllä tämä reissu odotetusti auttoi ymmärtämään enemmän aboriginaalien kulttuuria ja toi paljon syvyyttä meidän mielikuvaan heistä ja heidän perinteistään. Mikään kohde ei varsinaisesti tajuntaa räjäyttänyt - liekö tarvekaan. Mutta jotain tosi erityistä näissä paikoissa on. Suosittelen lämpimästi.
Karoliina
