Vaippoja ja vaihtoehtoja

(Pahoittelen ylimääräisiä ja puuttuvia rivivälejä... Meinaa vähän mennä hermot tän koneen kanssa...)

Aucklandista ei jostain syystä saa hirveän suurkaupunkimaista fiilistä. Ihmiset pukeutuvat hyvin rennosti verrattuna esimerkiksi kaupunkien keskustoihin Australiassa. Keskusta ei myöskään ole hirveästi levittynyt minnekään, vaan suurinosa meille tutuista liikkeistä sijaitsee saman kadun, Queens streetin, varrella. Samaisen kadun varrella on kerjäämässä jonkun verran Uuden-Seelannin paikallisasukkaita, maoreja. Burger Kingin vieressä päivystävä mies on iso kuin vuori. Liekö kerjäämässä irtokolikoiden sijaan ylimääräisiä hampurilaisia. Maorien asemaa täällä ei voi kuitenkaan verrata millään tasolla Australian aboriginaaleihin. Ausseissa emme nähneet muistaakseni yhtäkään aboa työtä tekemässä. Mikä syy, mikä seuraus, en tiedä. Täällä maorit ovat kansalaisia siinä missä muutkin. Toki kuulemma elintaso ei monestikaan ole yhtä korkea kuin valtaväestöllä. Tämä tuo sitten mukanaan lieveilmiöitä.


Majoitutaan nyt samassa hostellissa kuin viimeksi Aucklandissa. Tuntuu, että yleensä kaikki kaupunkihostellit on vähän ryöttäsempiä kuin vastaavat pikkupaikkakunnilla. Tässä huoneessa majoittuu meidän lisäksi britti-misteri, jonka pikaruokaa ja limsaa sisältänyt roskapussi on seissyt sen sängyn vieressä nyt meidän tietojemme mukaan kaksi päivää. Liekö kauemminkin. Ympärillä on pieni kokislammikko. Muuten tyyppi on tosi mukava ja hauskaa seuraa. Neljännen pedin asukkaat eivät ole kauan viipyneet. Ekan yön venäläinen ilostutti kanssanukkujia ainaisella torkuttamisella klo 7.30 aamulla. Herätyskellon soittoäänenä toiminut venäläinen iskelmä kerkesi joka kerta kertosäkeeseen asti ennen kuin tyyppi virkosi sen verran, että sai painettua snooze-nappia. Ja tämä tapahtui 7 kertaa. Minä laskin, sillä ekan herätyksen jälkeen virkosin lähes täysin. Melkein teki mieli kysyä jälkikäteen mikä oli tuo mahtipontinen Venäjän veisu, mutta olisi voinut ottaa kettuiluna. Toki ei olisi sekään haitannut.


Huoneemme sijaitsee pohjakerroksessa ja tämä on pyllystä kolmesta syystä:

1) Täällä ei ole ikkunoita. Mistään ei tule luonnonvaloa sen jälkeen, kun valot on laitettu pois jonkun alettua nukkumaan, joten taskulamppu on aika paljon käytössä.

2) Porukka on hereillä yömyöhään keittiössä ja joinain öinä soittavat musiikkia niin kovaa, ettei Nukkumatti uskalla tulla enää meille käymään.

3) Yläkerrassa on kahvila, joka avaa ovensa varhain. Tämä tietää sitä, että jos et yöllä ole saanut nukuttua, saattaa olla, että aamullakin heräilet siihen, kuinka työntekijät laskevat tuoleja, siirtävät pöytiä ja kaiketi tanssittavat elefantteja ympäri kahvilaa.

ja toinen kolmas syy (tämmöset listaukset vaan näyttää paremmilta kun kohtia on kolme) on, että

3) vieressä olevasta keittiöstä kulkeutuu AINA ruoan tuoksu. Vaikka justiin olisi syönyt illallista, niin ainoa ajatus, mikä päässä pyörii on: "mmmm pekonia..."

Hostellissa on tosi hyvä ilmapiiri. Kaikki sanoo toisilleen moit. Mutta täytyypä sanoa, että jos Mari ei harrastaisi tupakkapaikalla käyntiä, niin tuskinpa olisi tullut yhtä paljon juteltua monien huipputyyppien kanssa. Porukka istuskelee siellä joka ilta ja huippu läppä lentää. Eilisillan juttu oli ehdottomasti Leijonakuningas-biisit ja tänään oli toki pakko kattoa itse leffakin. Ehkä hupsuin hetki oli, kun kaksi italialaista (?) n. 25-v. miestä pyysi apua pyykinpesukoneen käyttöön. "No ekaksikin laitatte sinne pohjalle pyykinpesuainetta" "Niin mitä?" "Pyykinpesuainetta, kai teillä on sitä?" "Ööö, mistä sitä saa?". Sillee, että, oikeesti ?? Ihan tosissanneko??

Uutena vuotena lähdettiin hostelliporukan kanssa Mission Bayhin viettämään iltaa. Matkalla tavattiin reissun eka suomalainenkin! Kertoi työskentelevänsä Aucklandissa kampaajana :)

 

Beauty...

...and the Beast

 

Auckalandista matka jatkui 1.tammikuuta (!!) kohti Coromandelia. Olo ei ollut ehkä virkein parin tunnin yöunien jälkeen, mutta ei haluttu viettää enää yhtään päivää Aucklandissa. Seuraava mahdollinen Kiwi Experience bussi olisi mennyt vasta muutaman päivän päästä. Voihan sitä nukkua bussissakin. Kukaan bussissa ei tiettävästi oksennellut krapulaansa. Matkalla pysähdyttiin tsekkaamaan yksi vesiputous.
 

 

Coromandel on tunnettu Hot Water Beachistaan. Laskuveden aikaan voi hiekkaan kaivaa kuopan, joka täyttyy kuumalla vedellä. Vesi on jopa niin kuumaa, että siinä pystyy valmistamaan ruokaa! Käytiin rannalla kanadalaisen bussikaverin kanssa. Satoi, oli pilvistä ja taas satoi - sweet as!

 

Joku muukin oli käynyt :)

 

Seuraavana päivänä oli vuorossa matka Waitomoon. Waitomo on tunnettu luolista, joiden sisällä pääsee näkemään tuhansia ja taas tuhansia kiiltomatoja. Kiiltomadot käyttävät valoaan moneen eri tarkoitukseen: houkutellakseen hyönteisiä ansaan ja pelotellakseen muita öttömöntiäisiä syömästä niitä. Lisäksi naaraat lirkuttelee valon avulla uroksille. Luoliin järjestetään erilaisia retkiä kävellen, veneellä tai kuten meidän tapauksessa: traktorin sisärenkaiden avulla. Australiassa kokeiltiin Marin kanssa koskenlaskua pari vuotta sitten ja tuon traumatisoivan kokemuksen jälkeen Mari vannotti itselleen ja minulle, ettei enää ikinä tee mitään vastaavaa. Mutta eihän tässä ole mitään pelottavaa? Tässä vaan lillutaan märkäpuvut päällä uimarenkaan kanssa luolassa ja katsellaan matoja. Niin sitä luuli. Äkkiä sitä olikin hyppäämässä selkä edellä metrin korkeudelta (no oli siinäkin nyt tarpeeksi!) pimeeseen veden täyttämään luolaan. Vaikka turvana olikin sisäkumi, oli pimeys, vesi ja kylmyys vähän ahdistavaa aluksi. Ei onneksi kuitenkaan liian pelottavaa. Kun molemmat vesiputoushypyt oli tehty, pystyi rentoutumaan. Huisin siistiä oli kyllä tehdä matkaa luolastossa, jossa oli pilkkopimeää ja vain kiiltomadot loistivat katoissa ja seinissä! Taas sarjassamme asioita, mitä ei ikinä olisi uskonut pääsevänsä näkemään ja tekemään. Jos haluaa nähdä kuvia niin kannattaa googlettaa Waitomo glow worms, sillä meillä ei kuvia ole :D Haluisin kirjoittaa pidemmästi, mutta huomaan, että tästäkin postauksesta on tulossa pitkä kuin nälkävuosi ihan muutenkin...

( kuvalinkki )

 

 

(kuvalinkki)

 

 

Karangahake Gorge

Käytiin myös Karangahake Gorgella, jota ympäröiviin kallioihin on tehty tunneleita, joiden läpi aikoinaan kulki junia. Nyt ne toimivat lähes pilkkopimeinä kävelyreitteinä. Pisin tunneli on yhden kilometrin pituinen.

 

Matkalla Rotorualle pysähdyimme paikkaan, joka vähän kuuluu NZ must do -juttuihin. The Hobbiton. Paikka sijaitsee keskellä maaseutua Matamata-kylässä. Konnussa (Shire) asuvat hobitit, nuo pienet karvajalkaiset veikkoset. Tämä Kontu rakennettiin elokuvia varten ja samassa paikassa kuvattiin kohtauksia myös uusimpiin Hobitti-elokuviin. Paikka rakennettiin aluksi niin, että mahdollisimman suuri osa kuvauspaikoista olisi purettavissa elokuvien valmistumisen jälkeen. Lotr-fanien kiinnostuttua paikasta, alettiin paikkaa kuitenkin rakentamaan uudestaan ja esimerkiksi Green Dragon -majatalo on vasta vuosi sitten valmistunut. Täytyy myöntää, että itsellä taisi pahimpina Lotr-aikoina olla useampikin kappale julisteita Legolaksesta ja Frodosta, joita siihen aikaan pidin niin YLISÖDEINÄ (okei, mielipide Bloomista ei nyt ole niin paljon muuttunut...) Mutta joo. Jos mielipidettä pitää sanoa paikasta niin, vaikka itsellä jonkin sortin Lotr-menneisyyttä löytyy, oli Hobbiton mielestäni "ihan kiva". Kaikkialla on ensinnäkin tosi nättiä (kukat, puutarhat, maisemat jne). Konnusta löytyy paljon pieniä yksityiskohtia, jotka saa tuntemaan, että hobitti jos toinenkin on vasta tässä tallustellut ja jättänyt likaisen ja kulahtaneen siivousrätin tuohon aidalle kuivumaan. Kierros tehdään oppaan kanssa, joka kertoo yksityiskohtia paikasta, elokuvien teosta ja miten Hobbiton on kehittynyt.
 

 

Ainuttakaan leffaa kattoneena, Marikin oli tosi excited!

 

Samvaisin oma luukku

 

 

Hobbiton on kuitenkin hyvin hintava (melkein 60 euroa) siihen nähden, mitä se oikeasti pitää sisällään. Paikka olisi hyvin nopeasti kierretty, jollei jokainen samassa porukassa liikkuva haluaisi pysähtyä ottamaan kuvia hobittikotien pihoilla. Yleiskuvia Konnusta oli hyvin vaikea ottaa ilman, että jonkun ryhmän väkeä päätyisi kuvaan. Populaa nimittäin riittää. Edellisenä päivänä oli tehty kaikkien aikojen kävijäennätys: 2700 yhden päivän aikana. Siinä vähän matematiikkaa, kun kertoo määrän pääsylipun hinnalla :) Kierroksen lopuksi pääsi onneksi nauttimaan olutta Green Dragon -majatalossa, joka itseasiassa oli hyvinkin tunnelmallinen paikka.



Kuumana päivänä kylmä kalja teki hyvvää

 

Rotorualla halusimme päästä käymään Tamaki Maori Villagessa. Tämä maorikylä on keinotekoinen mukaelma, joka kuvastaa aikaa, jolloin maorit elivät vielä kylissä metsästäen ja kalastaen. Matkalla kylään bussikuski opetti maorinkielisiä sanoja ja sanontoja. Kätevä kieli, sillä "Kia Ora" voidaan sanoa tilanteissa, joissa halutaan tervehtiä, toivottaa tervetulleeksi, hyvästellä sekä toivottaa hyvää matkaa. Bussista valittiin myös päällikkö, joka osallistuisi rauhanneuvotteluihin kylänpäällikön kanssa ja tervetuloseremonioihin (mikäli semmoiset tulisi ;)). Kuski painotti, ettei alkuseremonioiden aikana saa nauraa tai hymyillä. Marin kanssa pohdiskeltiin mahdollisen nauruhepulin seurauksia. Onneksi maorimiehet olivat sen verta pelottavia huutoineen ja uhkaavine liikkeineen, ettei edes tehnyt mieli hymyillä! Kun rauhanneuvottelut oli hoidettu pois alta, painoi kylänpäällikkö nenänsä kahdesti vasten jokaisen bussipäällikön nenää rauhan merkiksi. Tämän jälkeen sai taas naureskella (huh!).

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Alkuilta meni kierrellessä eri rasteilla kylässä. Jokaisella rastilla opetettiin jotain kulttuurista, kuten perinteinen sotatanssi sekä leikkejä ja pelejä, joihin yleisö sai osallistua. Sisätiloihin keräännyttiin katsomaan ja kuuntelemaan maorien lauluja, huikeita tanssiesityksiä sekä videopätkä maorien historiasta. Kaikesta oli aistittavissa heidän ylpeytensä omaa kulttuuriaan kohtaan.

Youtubesta löytyi hyvä esimerkki esitetyistä tansseista, meikä oli näistä varsin fiiliksissä :)
 

 

 

Loppuillasta päästiin vielä syömään buffetillallinen jälkiruokineen. Ihan sikahyvää! :) Suosittelen kyllä ehdottomasti tätä paikkaa. Rotoruassa löytyy toinenkin maorikylä, mutta uskon, että Tamakissa saa rahoilleen hyvin vastinetta, vaikka kalliimpi paikka onkin. Ja jos ei ole hirveä hinku nähdä Hobittonia, niin ne rahat voi laittaa yhtä hyvin tähänkin! Paluumatkalla bussikuski ilmoitti, että matkamusiikin tarjoaa tänä iltana matkustajat. Niimpä jokaisen bussissa istuvan maan edustajat pääsivät availemaan äänihuuliaan. Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä raikasi mun ja Marin Maamme-laulu :D
 

Rotoruan hostellimme on Cactus Jack's. Mukavan lunki mesta. Täällä ollessamme saimme kuitenkin kokea yhden oudoimmista tilanteista ikinä. Niinku IKINÄ. Oltiin juomassa kahvia sisäpihalla ja viereen tuli istumaan vähän japanilaisilla piirteillä varustettu about 25-vuotias ujohko mies (kutsutaan häntä nyt Davidiksi). Ulkoisesti ihan normaalin näköinen jamppa. Oltiin vaihdettu pari sanaa sen kanssa aikaisemminkin ja tervehdin häntä iloisesti. Hän istahti viereiseen tuoliin ja oli hetken aikaa hiljaa ennen kuin rohkaistui kysymään:

David: "Ummm... Voisinko mä pyytää palvelusta?"

 

Minä: "Joo tottakai, kerro, millanen palvelus?"
 

David (melkein kuiskaten): "Tää on tosi noloa... Anteeksi jo etukäteen, että kysyn..."
 

Minä: "Joo kerro vaan, anna tulla :) "
 

David: "Tota...Umm...Voisitko vaihtaa mun vaipan?"
 

Ette usko sitä ajatusten tulvaa, joka täytti pään sillä hetkellä. Pyysin miestä toistamaan vielä uudelleen, ja kyllä, hän pyysi juuri sitä. Kysyin oliko hän tosissaan. Oli kuulemma ja puhui edelleen hyvin ujosti kuiskaten. Kysyin vielä uudelleen, että onko hän tosissaan ja sanoin, että pelkään hänen pitävän mua pilkkanaan. Ei kuulemma ja nosti muovipussista vielä todisteeksi vaipan. Ja pienellä vilkaisulla huomasi, että miehen housuissakin näytti samanmoinen olevan. Hänen caretaker ei kuulemma ole täällä ja hän ei itse pysty sitä tekemään. Tai kuulemma siihen menisi "monta tuntia". Caretaker tulee kuulemma vasta tunnin päästä, mutta vaippa pitäisi vaihtaa nyt. Käännyin jo hädissäni Marin puoleen ja kysyin suomeksi, että mitä pirua tässä pitää sanoa?!? Mari vain tuijotti kauhusta kankeana puhelimen ruutua ja sanoi, ettei pysty kommentoimaan mitään.
 

Minä: "Mut ethän sä näytä mitenkään rajoittuneelta, miten et pysty tekee sitä itse?"
 

David: "Mun kädet on tosi jäykät" (Silti se käveli, istui ja kantoi kauppakassia ihan normaalisti, näin jälkikäteen muistellen... Itse tilanteessahan aivot oli täysin lukossa)
 

Minä: "Okei... Mä oon oikeesti tosi pahoillani, mutta en tuntis oloani mukavaksi, en valitettavasti pysty auttaa sua. Oon tosi pahoillani"
 

David: "Ei mitään, anteeksi kun kysyin. Älkää puhuko tästä kellekään"
 

Sitten vietettiin tosi vaivautunut (tai no, voiko tilanne tuosta enää kiusallisemmaksi mennä?) keskusteluhetki, jossa kyselin siltä sen matkusteluista, yrittäen esittää, että äskeistä keskustelua ei oltu ikinä käyty. Kohta tyyppi lähtikin "hakemaan vettä". Kymmenen minuutin päästä nähtiin sama tyyppi juttelemassa kolmen saksalaisen tytön kanssa. Myöhemmin käytiin jututtamassa tyttöjä, ja kyllä, samantyylinen keskustelu oli käyty myös heidän kanssaan. Ihan 100% varma asiasta ei voi olla, mutta vahva epäilys on, että meillä oli vain vaarana joutua osaksi tyypin fetissiä. Kuka oikeesti lähtee kyselemään random tyypeiltä apua, jos caretaker on tulossa jo kuitenkin tunnin päästä? Sen ajan nyt istuu vaikka ripulit housuissa. Ei helvetti. Matkailu avartaa.
 

Sitten muihin uutisiin... Meillä oli suunnitelmissa pysähtyä Rotorualle etsimään töitä. Itsellä on melko tiukka matka-aikataulu - siihen nähden, että pitäisi sekä reissata että tehdä töitä. Annoin itselleni armoaikaa löytää töitä viikossa. Tiesin jo etukäteen, että kuukauden työaika saattaa olla ongelma monissa paikoissa. En kuitenkaan halunnut tehdä niin kuin yleensä näissä tilanteissa backpackerit tekee: sanoo ensin, että voi olla useamman kuukauden, mutta kuukauden jälkeen lähtee menemään. Musta ei vain olis siihen. Suunniteltiin, että maanantai olisi hyvä päivä lähteä kiertelemään kahviloita ja kuppiloita, josko jokin niistä tarvitsisi työvoimaa. Ironista kyllä, ennen kuin ainoatakaan cv:tä oli jaettu, käytiin ns. työhaastattelussa eräässä pienessä välimerenravintolassa, josta samassa hostellissa majoittuva intialaiskokki meille vinkkasi. Omistaja oli turkkilainen mies, joka lupasi ottaa kummatkin harjoittelemaan samana iltana.
 

Takaisin hostellilla mietin pääni puhki mitä pitäisi tehdä. Vaihtoehtoina olisi
 

a) mennä yhdessä Marin kanssa kyseiseen välimerenravintolaan töihin (sikäli mikäli palkkaisivat yhden illan harjoittelun jälkeenkin :D). Ongelmana vain on se, että tunteja ei olisi yhtä paljon siihen nähden, jos mies palkkaisi vain toisen. Mari jäisi lisäksi todennäköisesti joka tapauksessa töihin pidemmäksi aikaa, jolloin kuukauden päästä reissaisin Eteläsaaren yksinäni.
 

b) etsiä toinen työpaikka, joka suostuisi myös palkkaamaan vain kuukaudeksi. Tämä vaihtoehto pitää sisällään myös saman pointin, eli kuukauden päästä lähtisin reissaamaan ja Mari jatkaisi vielä töitä.
 

c) lähteä reissaamaan jo nyt. Aikaistaa lentoja ja nähdä Joni aikaisemmin.
 

Mikään vaihtoehto ei siinä päätöksenteon aiheuttaman ahdistuksen keskellä tuntunut yksiselitteisesti parhaimmalta. Vetisten tunteenpurkausten jälkeen päätin kuitenkin tehdä siten, mikä tuntui parhaimmalta kaikkien kannalta. Mari jää todennäköisesti Uuteen-Seelantiin vielä pitkäksi aikaa ja se tarttee kyllä kaikki työtunnit mitä saa. Toisen työpaikan etsiminen ei tuntunut myöskään täydelliseltä vaihtoehdolta. Jos selviän rahallisesti takaisin Suomeen niin miksi väkisin etsiä työtä kuukaudeksi paikasta, jossa en välttämättä edes viihtyisi. Koska oltiin Australiassa jo töissä 4 kuukautta, työskentely vieraassa maassa ei ole enää niin iso kokemusarvo. Tokihan asettuessa tiettyyn työpaikkaan ja kaupunkiin, elämänrytmi muuttuu ja siten alkaa nauttia taas eri asioista kuin reissatessa. Mutta koska tämänhetkisen elämän tärkein ihminen asuu Oulussa, niin miksi turhaan pitkittää reissua asialla, jolla ei itselle ole niin merkitystä? Sitä paitsi, päivittäinen skypettely tulee kanssa kalliiksi ;)
 

Kun oli asian päättänyt, tuli taas huomattavasti parempi mieli. Ikävä puoli on vain se, että Marin ja mun teiden eroaminen konkretisoitui nyt. Jossain vaiheessa se kuitenkin oli tapahduttava. Marin ollessa töissä (se siis sai sieltä töitä, jee! :)) totuttelin yksinoloon. Onneksi ero ei tapahdu aivan vielä, vaan lähden Rotorualta vasta sunnuntaina. Mari toitotti jo ennen reissua, että hän ei sitten kirjoita blogiin enää ainuttakaan postausta sen jälkeen, kun ollaan erillään :D Eli päivitykset tulee olemaan nyt mun varassa. Katsotaan mihin kykenen, sillä Eteläsaaren kiertoon on varattu myös aika minimaalisesti aikaa eikä NZ ole vielä kovin vakuuttanut toimivilla wifi-yhteyksillään. Yritän parhaani kuitenkin ja Mari toivottavasti aktivoituu sitten vaikka Facebookissa :P
 

Terkkuja.


Karo