Jollei jouluna ole lunta.

Lahettiin vihdoin ja viimein Gladstonesta!!!!!!! Vietettiin viiminen yo juna-asemalla. Herra Laukkumies oli oikeen mukava ku lupas jattaa meille ovet auki niin paastiin kulkeen ulos ja sisalle. Vaihtoehtona ois ollu nukkua villissa luonnossa ilman vessaa. Toisaalta se ois ollu parempi, koska juna-aseman lattia oli niin kylma etta koko kylki oli tunnoton ko heras 10 minuutin torkuilta. Junamatkan maaranpaa oli Noossa jossa vietettiin kokonainen viikko ja joulu.

Noosa on ihan torkian kaunis ja hieno paikka! Se on rikkaiden ihmisten lomamesta ja talot ja paatit olikin sen nakosia. Oltiin suhteellisen mielissaan rannasta joka oli 200 metria meijan hostellilta, Gladstonessa kun ei sita rantaa ihan lahella ollu.. Aivan hassu juttu oli etta meijan hostellissa oli TOSI paljon suomalaisia. Pelkastaan meijan huoneessa yks paiva asu 8 suomalaista. Koko reissulla kun on nahny niita yhteensa noin 5. Oli omituista ku jouluaatto oli ihan normipaiva. Kotoa sai puheluita kuinka syovat jouluateriaa ja ko pukki tulee hetken paasta. Me juhlittiin joulua vasta joulupaivana. Joulupaivan aamuna sitten herattiin ja lahettiin roudaan kaikki herkut joen rantaan jossa vietettiin vahan erilaisempi jouluateria nimittain grillipilleiden merkeissa! 

Meijan jouluseurue koostu minusta, Karosta, Annasta, Leannesta ja Unasta. Tai niin oli tarkotus. Kaks korealaista randomia huonekaveria ja yks ranskalainen paatti sitten kuokkia meijan billeisiin. Ei siina muuta mutta olisivat ostaneet omat ruuat. No korelaiset ei ollu hirmu pitkaan vaan liukenivat jonnekki, ihan kiva niin koska ne ei oikeen kauheesti puhunu mittaan. Ranskalainen jai mutta ruokaa oli oikiasti niin torkiasti etta siita yhelle ranskikselle riitti helpostikki. Mutta joulupaiva oli tosiaan todella erilainen! Tosi lammin oli, ruoka ei muistuttanu vahaakaan perinteista: burgereita ja makkaraa, ei joululauluja tai kuusia, eika perhetta. Mutta tykkasin mun erilaisesta joulusta tosi paljon ja sain jopa yhen lahjan! Jokainen osti jollekki lahjan. Ma sain Leannelta rannerenkaan ja Karppa sai Annalta feikkibarbinukke Lucyn, jolla toinen peukku osottaa toiseen suuntaan ja prinsessatiaran. Noosassa me ei kovasti tehty muutaku hengailtiin rantsussa ja vahan kaytiin ulkona, mutta ihan vaan vahan... Viikon jalkeen matkattiin kohti Brisbanea!

I <3 Brisbane! Oli ihana tulla takasin paikkaan jonka tuntee entuudestaan. Ei tarvi miettia etta mihin nyt menis ettei paatyis hukkaan ja nuo kaupat!! En oo paassy aikoihin kaupoille ko Gladstonen kauppatarjonta koostu lahinna halpahalleista ja parista nuortenliikkeesta. Mentiinki sitten eilen vahan sekasin shoppailusta ja mietittiin tanaan etta mihinhan me nama uudet kamppeet pusketaan ko Kajkarinkka parka alkaa olla jo aika lihava.. Mutta pitaa varmaan taas heittaa jotain pois. Se on muuten melko vaikeaa varsinki ko rakastaa joka ikista vaatekappaletta minka omistaa. Nyt on ollu tosi outoa ko tytot ei oo enaan meijan kanssa. Ollaan ihan kaksistaan puhumassa suomea! Saa naha kauanko menee etta kyllastytaan toisiimme. Anna tosiaan on eri hostellissa, Una ja Leanne meni kaverille majaileen. Ei siina ollaan me nahty joka paiva, mutta todella outoa ku on tottunu siihen etta tytot on koko ajan siina. Huomenna on uudenvuodenaatto. Meilla ei oo viela mitaan suunnitelmia, mutta toivon etta ne selviytyy tanaan.. Pahoittelen kuvien puutetta, mutta kone meni tanaan vihdoin ja viimein huoltoon niin ei saatu siirrettya kuvia. Seukki postaus onki sitten luultavasti melko pian ja pelkkia kuvia!! Ja ehka tekstejaki tulee useemmin ko on mahollisuus kirjotella koko ajan!

Mari

Pot pot pot pot pot...

Pot, pot, pot, pot, potkut sain,
on se vimmattua,
Potkut sain mä toimestain,
syytön ihminen
Mut, mut, mut, mut, muttei lain,
sureta se mua,
Mielin reippain sisukkain,
Vain mä laulelen.


Yleensa en tyoasioita nain julkisesti lahtisi kommentoimaan, mutta koska tama on reissublogi ja viimeaikaiset tapahtumat on niin iso osa meidan elamaa taalla, niin musta mulla on oikeus ja suorastaan velvollisuus avata vahan miten meita ollaan taalla hemmoteltu.

Parin viikon takainen lauantai oli hirvea tyopaiva. Toissa oli ihan sikakiire, tyontekijoita liian vahan, ja kaikki me backpackerit oltiin toissa kolmeen-neljaan yolla. Aamulla Anna heratti meidat kaikki yhdeksalta, etta meidan tyopaikan iso pomo oli laittanut viestin, etta kaikkien meidan pitaa tulla toimistolle. Heti kun unenpopperoisina paastiin sisalle, tama pomo aloitti sanomalla, etta Leanne olisi antanut ilmaiseksi shotteja Marille ja Unalle. Oltiin kaikki puulla paahan lyotyja. Vaikka ei olla tunnettu kuin vahan aikaa, tiesin tasan tarkkaan, etta Leanne ei ole sita tehnyt. Ja Marin tunnen viela paremmin, ja tiesin itsekin tasan tarkkaan, etta vaite ei ollut totta. Pyydettiin todisteita ja niin tama pomo naytti meille sitten valvontakameran kuvaa. JOSSA EI NAKYNYT MITAAN. Ensinnakin kuvakulma oli ihan perkuleen huono, puolet kuvasta peitti viinahylly. Se mita videolla nakyi oli kuinka Leanne rahastaa Unalta ja Marilta oluet. Sitten Leanne laittaa jotain baaritiskille, mutta hyvalla tahdollakaan siita ei saa selvaa, mita se on. Kadet kayvat baaritiskilla, mutta mistaan kameralta ei kuulemma nay mita niissa on. Mutta tietystihan niissa on jotain kiellettya. Totta kai. Ja tahan ainoan videomatskun takia meita koko porukkaa syytetaan nyt varkaiksi. Ihan oikeesti. Tama pomo hoki kokoajan kuinka ollaan "paketti". Etta te kaikki tulitte pakettina ja lahdette pakettina. Me mikaan paketti olla vaan viisi erillista tyontekijaa, jotka loppupeleissa on vastuussa vain omista tekemisistaan. Me ei olla mikaan perkuleen postimyyntipaketti, jonka voi palauttaa kahden kuukauden kokeilun jalkeen takaisin lahettajalle.

Siina hetkessa meita jarkytti se kuinka puun takaa tama kaikki tuli. Kun kasi sydamella voin sanoa, etta olen kaikkeni antanut, tehnyt tyoni hyvin, ja olen oikeesti niin nosso, etten ikina tekisi mitaan kiellettya tai rikollista. Kertaakaan en ole edes ollut minuuttia myohassa toista. Se kaikki tuntui niin epareilulta, ja vastaanvaittaminen tuntui niin turhalta, koska taman miehen olemuksesta huomasi, etta mita tahansa sanottaisiinkaan, niin lopputulos olisi sama. Meidan tulisi lahtea huomenna. HUOMENNA. Ongelma vain on se, etta ollaan Gladstonessa. Jos ei aiemmin olla mainittu, niin taallahan on ihan mahdotonta loytaa majapaikkaa. Ja tama pomo tiesi sen todella hyvin - halusi paasta meista eroon kertaheitolla. Vahat valitti siita miten se tapahtuu. Luulisi isana jonkin verran miettivan asiaa vaikka lastensa kohdalle. Etta on toisella puolella maailmaa, vailla mitaan tukiverkostoa. Ja saa haadon kampasta vuorokauden varoitusajalla. Jokainen motelli ja hostelli on taynna tasta ikuisuuteen kasvavan teollisuuden takia. Vuokrat on karmeita - monet meidankin tyokaverit on joutunut muuttamaan takaisin vanhempiensa luokse, kun asuminen on niin kallista. Siina me mietittiin sunnuntaipaivana, etta missa vietettaisiin seuraavat yot. Junaliput meilla oli varattu 21.paivalle, ja niista ei rahoja saa takaisin. Tilanne tuntui entista lohduttomammalta, kun meidan lappari oli edelleen korjauksessa ja kenenkaan puhelin ei toiminut, koska Vodafone tekee korjaustoita, jonka vuoksi kenttaa ei ollut yhtaan. Yrita siina sitten tehda jotain suunnitelmia. Onneksi saatiin yhdelta tutulta motellin asukkaalta lainattua kannykkaa.

Kyllahan me tajuttiin heti mika on todellinen syy meidan erottamisen takana. Se, etta ollaan kuitenkin lahdossa 21.paiva. Ne tarvii tyontekijoita jouluksi, mutta annettiin niille kuitenkin varoitusaikaa enemman kuin mita laki vaatisi. Ne tietaa, etta saa reppureissailijoita tanne tosi helposti ja nyt niiden vain tarvitsi paasta eroon meista. Tapa, milla se tapahtui on vaan jotain niin kasittamatonta ja absurdia. Se, mika lammitti mielta edes vahan oli muiden tyontekijoiden suhtautuminen asiaan. Meille on lahetetty tekstareita, fb-viesteja, meille tarjottiin yosijaa jne. Ja nama on ne tyypit, jotka on oikeesti nahnyt meidat toissa, ja tietavat, ettei noi potkut ollu millaan tapaa oikeutetut. Yksi vuoropaallikko jopa sanoi meidan edes asiaa pyytamatta, etta voidaan ehdottomasti laittaa hanet suosittelijaksi, jos haetaan myohemmin toista tyopaikkaa Australiassa.  

Se kertoo jotain taman pomon ammattimaisuudesta, etta se ei suostunut tapaamaan meita tuon tapauksen jalkeen, vaikka sita pyydettiin. Vuoropaallikoiden kautta kaytiin sitten mukavaa kirjeenvaihtoa taman ison pomon kanssa. Ja kun pyydettiin, etta saataisiin kukin erikseen kirjallisena syyt meidan erottamiseen mm. se etta meita (tai edes joitain meista) syytetaan varkaudesta, niin han sanookin, ettei meita sallaisesta ole syyttanyt. Siis tama kaikki on niin suurta pelleilya, etta huh huh. Kylla tassa parin kuukauden aikana on tullut tassa paikassa nahtya mielenkiintoisia tapauksia siita, miten taalla hoidetaan henkilostopolitiikkaa, muttei kylla kaynyt mielessa, etta vastaavanlaista sattuis omalle kohdalle. Tuntuu, etta tama tyopaikka ihmisineen rakastaa draamaa. Mita isompi farssi ja show, sen parempi. Saivatpa taas jotain jannittavaa juoruttavaa tallekin viikolle! En enaa kylla ihmettele miksi ihmiset ei viihdy taalla muutamaa kuukautta kauempaa, jos luottamus omaan tyonantajaan rakentuu tallaisten juttujen perusteella. Tyosta itsessaan tykkasin ja asiakkaat on aivan mahtavia, mutta ei tassa paikassa vakihenkilokunta varmaan kovin hyvin voi.

Saatiin siis lainattua tutuilta seka kannettavaa etta kannykkaa, jotta saataisiin vahan jotain hatasuunnitelmaa vakerrettya. Yksi tyokaveri vinkkasi 20 min ajomatkan paassa olevasta leirinta-alueesta, jossa saattaisi olla tilaa. Sinne sitten soitettiin ja yllattaen se mesta ei sentaan ollut tayteen bookattu. Sika sakissa sitten maksettiin varausmaksu. Seuraavat yot majoituttaisiin sitten asuntovaunussa. Repeiltiin huolella loppupaiva. Etta kun aina on ajatellut, etta sillon on asiat todella huonosti, jos saa potkut, haadon ja joutuu muuttaa asuntovaunuun :D Tuo sunnuntaipaiva oli kylla oudoin paiva hetkeen. Aamulla oltiin toimistolla itku kurkussa kuulemassa potkuista ja illalla vaan naurettiin miten hupaisaa tama kaikki on.

"Life is a tragedy when seen in close-up, but a comedy in long-shot.”
Charlie Chaplin 

 Irkkutytot jaksoi viela soitella tyotoimistoon, josta tama tyopaikka saatiin, ja kertoa tapahtumat juurta jaksain. Samoin ne ottivat yhteytta johonkin tyontekijoiden etuja ajavaan paikkaan. Me Marin kanssa jotenkin vasyttiin aika nopeasti puhumaankaan asiasta. Jotenkin ei jaksa keskittya tammoiseen negatiiviseen asiaan taalla Ausseissa, kun on niin paljon mukavia juttuja kokoajan ymparilla. Eniten tietysti arsytti se, miten EPAREILUSTI meita kohdeltiin. Olisi hyva, jos tuo pomo ymmartaisi (edes sitten jonkun virallisen tahon avustuksella), ettei tyontekijoita tai ihmisia ylipaataan voi kohdella noin. Mutta kuten sanottu, tuon ekan paivan jalkeen koko tama jalkipuinti on tuntunut vaan ylimaaraiselta hosellykselta ja taakalta. Eteenpain sanoi mummo lumessa. Ainakin muistan varmasti loppuelamani missa ja milloin sain ekan (ja toivottavasti vikan) kerran potkut. Ja haadon.

Una oli muuten hyva, kun Gladstonen paikallislehden toimittaja sattui pysayttamaan sen kadulla ja kysyi lomasuunnitelmista. Una sitten postasi Facebookiin statuksen, jossa kertoi, etta lahiaikoina han tulee nakymaan paikallislehdessa oikein kuvan kanssa. Herkullisen asiasta tekee se, etta tiedetaan, etta yksi meidan tyokavereista on kieli ruskeana aina nayttamassa meidan pomolle kaikki Facebook-paivitykset mita muut tyontekijat sattuu tyopaikkaan liittyen kirjoittamaan. Toivottavasti hikikarpalot on edes vahan noussut sen otsalle, kun se on kuvitellut lehtijuttua, jossa me viisi backpackeria poseerataan kuvassa kyynelsilmin ex-tyopaikan edessa ja syodaan purkkipapuja sateenvarjojen alla.

Maanantaina lahdettiin reteesti taksilla kohti Boyne Islandin karavaanialuetta. Perille paastyamme, vaununumeron kuultuamme ja ohitellessamme asuntovaunurivistoa oli Marilla ja mulla ainakin paassa mielikuva 80-luvun sinapinkeltaisin ikkunaverhoin somistetusta kuuden nelion tilaihmeesta. Odotukset ylittyivat roimasti. Meidan vuokraama asuntovaunu oli rehellisesti sanottuna vallan mainio. Ilmastointi, tv, ruoanlaittomahdollisuudet jne. loytyi. Ja sitten vasta riemu repesi, kun nahtiin, etta lahes vieresta loytyi uima-allas. Siella vietettiinkin ekana paivana joku vahan alle viisi tuntia. Olo oli vahan ryppyinen mutta fiilis mahtava. Alettiin nauttia taysilla tasta wannabe camping -elamasta. Parin paivan jalkeen muutettiin vahan isompaan retkimokkiin, jossa oli sitten jo oma vessa ja suihkukin. Se viikko tuolla Boynessa oli kylla tosi mukava. Vahan niinku harjoitusviikko jo tiedossa oleville lomaviikoille Noosassa ja Brisbanessa. Boynessa oli hyvat lenkkimahdollisuudet ja luonto natimpaa ku mita Gladstonessa.

Mutta Gladstone jaakoon siis taakse. Ihan hyvakin, olihan pankkitili paassytkin lihomaan sopimattomaan kuntoon, joten nyt alkaakin sitten tiukka laihdutuskuuri, kun aletaan reissaamaan :P Ratcliffen sanoin: "Vapaus! Vauraus! Elamani rikkaudet!". Outoa tietysti lahtea Gladstonesta, jossa sai paivittain kuulla tokeroja kohteliaisuuksia. Brisbanessa ei ollakaan bow chicka wow wow, vaan tavallisia reppureissaajia, joita ei katsota kahdesti kadulla. No olihan meidan egot kerennykin paisumaan jo tarpeeksi.

Tama kokemus vain osoitti sen, etta mikaan ei ole taalla itsestaanselvyys. Se voisi olla stressaavaa, mutta siihen pitaa vain tottua. Se on nimittain toisaalta koko reissun suola. Se on se, mika tekee tasta kaikesta niin erityista. Ainutlaatuista. Sainpahan siina sitten potkut, haadon kampasta ja muutin asuntovaunuun. Mutta eihan se ole kuule mikhaan!

Karoliina

"Tätä teennäistä hymyä en voi pyyhkiä millään, jähmettyneenä poskipäät vielä kiristyy lisää..."

Eli terveisia asiakaspalvelun mestareilta!

Jannia uutisia, ai etta. En tosiaankaan ole mikaan uusimpien villitysten kokeilija mitä tulee teknisiin laitteisiin. Ylpeydella kannoin nelja vuotta samaa puhelinta ylaasteelta lukioon ja sitten viela ammattikorkeakouluun, silla “silla pystyy ihan hyvin soittaa ja lahettaa tekstareita!” ja kalenterikin loytyi. Puolitoista vuotta sitten ostin uuden puhelimen ja toivoin sille pitkaa ikaa. Mina mitaan iPhoneja ja Androidijuttuja tartte.

MUTTA MITA TAPAHTUI TAALLA. Reppureissaajina meilla on niin pirusti ylimaaraista rahaa viskoa ympariinsa niin mikseipa vahan hifistelis ja ostais uutta kannykkaa. Marin kanssa ostettiin molemmat. Ja samanlaiset. Vahan niinku joululahjaksi itsellemme. Ja miksi odottaa jouluun kun sen voi ostaa jo nyt? NIIMPA. Ja ajatellaan tata myos sijoituksena. Tasta lahin voidaan ilmaiseksi skypettaa puhelimella ja olla Facebookissa. Tasta lahin tiedan aina millon ihmiset menee toihin ja pesee pyykkia! 

Ja yhdella napaytyksella voin lahettaa kuvan Facebookiin. Miten modernia.

Kuten nyt, kun tulin kirjastoon postaamaan taman tekstin (raahattiin vihdoin meidan lappari korjaukseen), niin heti oli kameralle tarvetta! Nimittain Gladstonen (!!!) kirjastosta loytyi hyllypaikka suomenkielisille kirjoille, aika randomia :D

Krhm. Mutta nakojaan talla supersuojatulla kirjastokoneella en onnistu edes kuvaa tahan kirjoitukseen lisaaman, niin lisailenpa kuvia tahan sitten vaikka myohemmin. Krhm.

Bistrossa tyoskenteleminen on mukavaa siita syysta, etta sielta saa yleensa ruokaa mukaan. Tippeja siella ei hirveesti heru, mutta ainakin susta tulee onnellinen ja lihava. Eka kuukausi Ausseissa meni syodessa kaikkea muuta kuin lihaa ja nyt tuntuu, ettei mitaan muuta syokaan. Toi bistro ei nimittain ole ainakaan tunnettu kasvisruoistaan. Kanaa, possua, nautaa, lammasta. Ja kuusi muuta nalkaista backpackeria kampilla ruokittavana. Tanaan mina, Anna ja Leanna oltiin kaikki bistrossa toissa. Kotiin vietiin mukanamme varmaan kymmenen rasiaa ruokaa (mm. lasagnea  <3). Naureskeltiin kylla vahan sille ruokamaaralle ja miten rupusilta vaikutetaan kun aina silmat kiiluen kytataan mita ollaan heittamassa pois. Anna on kasvissyoja, etta se ottaa mukaansa yleensa vain salaattia ja paistettuja perunoita. Mutta perunoista se pitaa sitakin enemman. Tanaan yksi keittion tyontekijoista oli heittamassa pois pellillista paistinperunoiden nakoista hottoa. Anna juoksee baarin puolelta kauhuissaan etta ALKAA VAAN HEITTAKO NIITA POIS! Nainen katsoo vahan kummissaan, mutta laittaa niita kuitenkin Annalle isoon rasiaan. Kampilla hiukan revettiin, ku tajuttiin, ettei ne mitaan perunoita ollu vaan KURPITSAA :DDD Helkutin koyhat nalkaa nakevat backpackerit, jotka vie kampille vaikka puoli kiloa paistettuja kurpitsan palasia. Nam nam vaan. 

Se, etta kaikki ymparilla olevat ihmiset puhuu englantia aidinkielenaan on toisaalta kivaa, toisaalta haastavaa. Itse oon huomannut, etta kayttaydyn taalla aikalailla erilailla kuin Suomessa. Taalla sisainen narsisti saa vaistya, kun ei voi olla kokoajan aanessa, kun talla kielitaidolla ei oikein voi kilpailla paikallisten tyttojen kanssa, jotka on viela pahempia papupatoja kuin itse. Rennommin tietysti hopottelee kamppisten ja muiden tutumpien tyokavereiden kanssa. Arsyttaa, kun jos keskustelen jonkun kanssa pitkaan niin vakisinkin keskustelun sekaan tipahtaa multa taytesana "nii", koska sita kaytan aina Suomessakin. Miettivat varmaan, etta miks mun pitaa kokoajan hokea sanaa polvi (knee).

Kielitaito on kylla kehittynyt paljon. Mutta kylla paivittain tulee vastaan joku sana mita ei ymmarra. Muistan yhden koomisen tilanteen, kun oltiin toitten jalkeen public barissa pelaamassa bilista. Mina ja Anna pelattiin kahta paikallista miesta vastaan. Se toinen oli vaha jerk, latki mailalla perseelle ja muuta hienotunteista. Ja mainitsi samalla kun tahtasi lyontiaan, etta silla on muuten sitten big balls. Ma vaan hymahdin ja olin, etta eh eh ja herranjee. Parasta lappaa, mutta ihan odotettavan tasotonta settia talta idiootilta. Kun juttelin myohemmin tyokaverin kanssa biljardin pelaamisesta, syttyi lamppu vihdoin mun paan paalle: termi "big balls" tarkoittaa niita kaksivarisia bilispalloja. AAAA, makes a lot more sense now! :DD Ei hitto oon kyl nauranut tälle :DDDD

Ja tyosta on tullut niin paljon helpompaa. Alkuaikoina tuskanhiki valahti otsalle, jos joku tilasi samalla kertaa juomat isommalle porukalle. Tuntui, ettei ne pysynyt mielessa viitta sekuntia kauempaa, kun kaikki aivokapasiteetti meni prosessoidessa, etta mita sulta nyt edes pyydettiin. Itsevarmuutta on tullut rutkasti lisaa ja nykyaan pystyy olemaan toissa rennosti ja pitamaan hauskaa. Riippuen tietty missa tyoskentelee, gaming barissa pitaa olla kokoajan perilla mita tekee ja olla tarkkana rahojen kanssa. 


Oon kylla tosi iloinen siita, etta tultiin tanne. Tama tyopaikka on ollut tosi iso oppimisen paikka. Siistia, etta nyt tuntee olevansa jo osa tiimia, tyontekija siina missa muutkin. Ja tykkaan, etta tama motelli on isompi kompleksi - paikka on paikallisille tunnettu, taalla kaydaan syomassa, juomassa, pelaamassa ja taalla jarjestetaan viikottain erilaisia juhlia ja tilaisuuksia. Ku tultiin tanne ei tiedetty mitaan koko paikasta. Olis voinu olla joku murjukin. Eri paikoissa työskentely tuo rutkasti monipuolisuutta tyopaiviin. Suomesta lahtiessa ei kayny mielessakaan, etta paasis esimerkiksi kasittelemaan niin isoja summia rahaa, kun mita gaming barissa meilla on. Korkeintaan näki itsensä käsittelemässä tuhansia banaaneja jollain farmilla - ei suinkaan tuhansia dollareita. Ja se, etta meilla on toissa monesti tosi kiire, koska asiakkaita on paljon, on musta vaan hyva asia. Ei kerkea kyllastymaan ja on pakko oppia tyoskentelemaan tehokkaasti. 


Mutta vaikka asiat onkin taalla suht mukavasti, odotan joulukuun 21. paivaa kuin jouluaattoa. Silloin nimittain huone 11 jattaa Gladstonen taakseen ja suuntaa Noosaan. Eli Marin kanssa saatiin houkuteltua matkaseuraksemme Annan, Leannen ja Unan. Diana meni jouluksi kotiin Irlantiin. Ostettiin Marin kanssa kaikille meille kuudelle tytolle joulukalenterit. Marketissa tsekkailtiin kalenterivalikoimaa. Oli sita perinteista mallia joulupukkeineen ja poroineen ja sitten oli nama. 


krhm. kuva tulee myohemmin...


 Siis kuka pystyisi jattamaan nuo kauppaan? :D Suomessa ei nae koskaan nain overikamalia joulukalentereita! :D 


Loppuun viela sekalainen seurakunta asioita, huomioita ja ajatuksia:


- Taalla tunnin kestavat telkkariohjelmat alkaa puolelta, kun Suomessa ne alkaa tasatunnein. 


- Suomessa Playboy-merkkiset tavarat on lahinna huutomerkki sun junttiudesta, mutta taalla ne on kai vahintaankin ok. Jo kahdella tytolla toista on ollut autojensa ikkunassa Playboy pupu -tarrat ynna muut kraasat. Vai onko täällä vaan paljon junttianteroita? 


- Olen ollut jo kaksi ja puoli kuukautta ilman lakritsijaateloa. Ja selvinnyt h e n g i s s a. 


- En tieda johtuuko se tyosta vai mista, mutta taalla nukutaan helposti kellon ympari. En yleensa ikina pystyis siihen Suomessa. 7-8 tuntia on tarpeeksi, korkeintaan kymmenen. Taalla nukkuis ja nukkuis, koska vasyttaa aina vaan. 

- Meidan huoneessa on karpasia paivisin enemman kuin keskiverto afrikkalaiskylassa. Menee hermot. Meilla kaikilla. Kuulen jo unissanikin Marin vihaisen "PUHALLA V*****N SIITA!" Tulee niin tunteella aina <3


- CUUBAHH. Alkaa olee muuten aika kuuma taalla tuota noin. Mietityttaa miten kuuma sita onkaan sitten kesalla. Taidan muuttaa mereen tai uima-altaaseen.


- Valilla sotkuisiin kamppiksiin menee hermot. Mutta jotenkin on viela vahan vieraskorea, eika viitsi aloittaa kolmatta maailmansotaa likaisen keramiikan takia. Mutta valilla toivois, etta ne laittais vahan valoja paalle. Etta koko yoksi keittionpoydalle unohtuneita liharuokia ei laitettaisi tyynesti takaisin jaakaappiin odottamaan lounasaikaa. Mutta muuten ne on parhaita tyyppeja ikina. Ihan huippua, etta ollaan ystavystytty niiden kanssa nain hyvin ja jatketaan matkaa yhdessa.

- Taalla ihmiset vauvasta vaariin on tosi ystavallisia. Siis lapsetkin. Olin toissa alakoulun paattajaisjuhlissa (taallahan lapsilla alkaa siis kesaloma nyt), niin yleensa ne lapset oli tosi kohteliaita, ojensi likaisia astioita, kiitti natisti jne. Melua niista sadasta sokerihumalaisista tenavasta lahti kylla ihan yhta paljon kuin suomalaisista kollegoistaan.

- En tieda mika meita vaivaa, mutta aina kun lahdetaan ulos, niin seuraavana aamuna muistissa on enemman mustia aukkoja kuin jaakiekkoilijan hammasrivistossa. Ja joka kerta. Pakko olla jotain tekemista sen kanssa, etta Irlanti, Suomi ja Englanti on kaikki sellasia kaljakulttuureita, niin eihan ilta voi paattya kuin hyvin sumuisesti. Odotan kylla sita hetkea kun paastaan Noosaan, jossa kukaan ei tunne sua. Kukaan ei kato sua, etta tuolla ne RG:n tytot taas vetaa kaljaa kaksin kasin. Mutta what happens in GladVegas stays in GladVegas. Enaa paalle viikko Noosaan!

Karo 

Terve vanahat konnat!

Onki hetki aikaa ko oon viimeksi kirjotellu. Elamaa Gladstonessa ollaan vietetty jo kuukausi ja viikko. Hurjan nopiaa menee aika. Tanaan just mietittiin etta vaikka paikka on pieni ja valilla on taytta paskaa, ollaan loppupeleissa tosi onnellisia etta tultiin tanne. Ollaanpahan ainaski tavattu mahtavia ihmisia, saatu vahan rahhaa ja kokemusta. Kaiken kukkuraksi tama tytto oppi juomaan rommia ja kollaa ja sehan on hyvvaa. En olis ihan heti uskonu. Paaasiassa mulle kuuluu aika pitkalti toita ja kreisibailausta.

Tanaan kaytiin biitsilla ja olihan se aikas mahtavaa! Hullua ajatella etta on kohta joulukuu ja maa lepailen auringon alla. Nautin! Vesi oli lampimampaa ko missaan ikina! Vaikka oli reippaat 30 astetta lamminta, ei ollu liian kuuma. Oli oikeestaan taydellisen sopiva.

Mun tyonkuva on muuttunu melko paljon. Ensimmaiset viikot vietin ihan perusbaarin takana. Nyt oon siirtyny gamingroomiin pyorittaan rahhaa. Taalla ei voi pelata kenoa tai hedelmapeleja joka nurkassa niinku kotona. Isoimissa baareissa on omat huoneet hedelmapeleille ja se on se nimenomanen gamingroom. Voitotki on isommat mita kotona, voit voittaa jopa 3500 euroa. Kenon oppiminen on ollu helppoa, koska se on samanlainen ko kotona. Paitsi kahden kenoarvonnan sijaan joka kolmas minuutti tulee uus arvonta. Ja kenokone on aika pitkalti samanlainen ko Suomen veikkauskone. Heleppoa ollu, kiitos Citymarketin!  Niin ja jos voitat hedelmapelista alle 50 dollaria, ne putuaa sinne alalokeroon kolikkoina niinku Suomessa. Mutta jos haluat ulos yli 50 euroa, taytyy gamingbaarin kassabaarineidin eli meikan viia sille tyypille rahat henkilokohtasesti. Sen myos pitaa allekirjottaa kahesti ja tekstata oma nimi semmoseen payout lappuun. Hirvia homma muutaman kympin takia. No mutta on siita ollu iloakin! Yks payout tulostu ja silla pelaajalla oli siina masiinassa semmonen jasenkortti, joten sen nimi tulostu siihen payout lappuseen. No nimihan oli Jorma Jokusuomalainensukunimi. Olin etta MITAHAN HITTOA?! No kysasin sitten englanniksi etta ootko suomesta ja se ihan hamillaan etta joo. Melko erikoinen tilanne keskella ei mittaan Australiassa. Tavata nyt Jorma Helsingista, joka on asunu Ausseissa 40 vuotta. Hah? No toinen payout tuli pari paivaa myohemmin ja vein sen rouvalle ja se allekirjotti. Katoin sita nimee ko paasin tiskin taakse. Hmm nayttaa Tikkaselta. No ei se voi olla millaan. No ei tietenkaan. Ma oon Gladstonessa. No samanen rouva voitti sitten toisen voiton ja kavin allekirjotuttaan silla taas sen lapun. Tikkaselta vielaki nayttaa ja kaiken lisaksi rouvalla oli aksentti. Hmm anteeksi mutta saanenko kysya mista ootta kotosin. No from Finland. No mita ihmetta etka oo, arvaappas mista mina oon. No mista. No Suomesta! Tama rouva oli todella liikkuttunu suomalaisen tapaamisesta. Olin kylla itekki mielissaan! Rouvaki on asunu Australiassa 40 vuotta. Hanen lapset puhuu suomea, mutta lapsenlapset ei sanaakaan. Musta se on aika surku, mutta ymmarran kylla koska eipa taalla missaan suomea kuule.

Aluksi tuo gaming room ahisti mua superpaljon ja vihasin toihin menoa koska se paikka kaikilla tavoin ahisti mua. Olla nyt vastuussa monesta kymmenesta tuhannesta dollarista, laskea rahaa ihan koko ajan, maksaa jos rahaa puuttuu ja se fakta etta monella niista ihmisista on iso ongelma sen pelaamisen kanssa. Mulla on paaasiassa kaikki vuorot ollu siella ja se on niiiiiin surkia naha ne samat naamat siella joka hiivatin paiva. Ja se ku ne tulee sinne sydan toivoa taynna ja ilmeesta nakee millai niilla ne pelit menee. Ja se etta siella on nuoria mun ikasia himopelaajia, aiteja, iseja, mummoja ja pappoja. Mikas siina jos se on hauskaa ajanvietetta, mutta ongelma on ongelma. Sama homma se on baarinki puolella kattua niita samoja naamoja turpa taynna joka paiva. Mutta nyt tunnen jo gamingroomin omakseni ja tuntuu todella omituiselta olla joko bistrossa tai baarissa. Voi hyvaa paivaa se bistro on perseesta!

Oon maa joutunu tekemisiin poliisinki kanssa. Mun iltavuoron aikana tietysti iltana jollon meilla ei oo mitaan security tulee tappelu. Siella nelija isoa ukkoa hyppii ja huitoo toisia ja valilla pikkusen pelikonneita. Ite turvallisesti pysyttelin tiskin takana. Oon ihan liian itserakas menna nyt valiin ko kormyt tappelee. Siina ko tappelee, ei oo meikan pelikonneet. Yks pelikone kylla koki vahinoja eika enaan juurikaan hyvaksy kolikoita. Karo saikahti tapahtumaa ihan hirveasti, koska sattu olemaan tappelupuolella asikaanan minua viihdyttamassa ko riita alko. Onhan meilla tuolla tappeluita usiastikki ollu, mutta ei muullon oo soitettu poliiseja paikalle. Kaikista nolointa on etta yks niista tappelun alottajista on yhen paikallisenbaarin omistaja.

Ja haluan avautua australialaisten tyomotivaatiosta. Oikeestaan sen puutteesta. Mut jatettiin toisen backpackerin kanssa yks lauantai-ilta kahestaan pyorittaan baaria, koska tama paikallinen neitokainen nyt vaan paatti lahta kotiin. No eihan siina muuta mutta maa en osannu oikeen juurikaan kayttaa sita ravikonetta ja melkonen ruuhka-aika iski pikkusen sen jalkeen ko se lahti. Meilla ei annan kanssa ollu ainuttakaan puhatta lasia tai mittaan muutakaan. Niin ja toihin ei tarvi tulla jos ei tule. Siis aika moni tekee sita ettei ne ilmota mitaan, ei vaan tuu. Silti tunnit pysyy. Mita persetta? Sitten on me jotka tekis toita vaan jos piirrettas vuoroja, niin ei. Meille piirretaan monta vapaapaivaa ja sitten pitaa paivystaa taalla neljan seinan sisalla jos ne nyt sattus 

haluta meijat toihin. Awesome!

Ei mulla muuta :) Sorry ei oo kuvia.

Marde

All work and no play makes Jack a dull boy

Koska sattuneesta syysta meidan lappari joutui ikavaan tapaturmaan, eika se sen liian kostean vesilasillisen jalkeen toipunut enaa ennalleen, on tassa postauksessa nyt sitten seka a- ja o-kirjaimia pisteilla ja ilman. Suomeksi siis: meidan lapparissa ei voimi enaa nappaimisto. Facebookiin onneksi paasee addiktiota ruokkimaan, mutta jos viestia jollekin haluaa kirjoitella, se pitaa kirjoittaa napyttelemalla hiirella yksitellen jokainen kirjain on-screen-nappaimistolta. Ainakin tiedatte kaverit, etta jokaiseen sanaan minka tastalahin siella teille runoilen on kaytetty tuhottomasti aikaa ja energiaa. Etta turha valittaa, jos laatu ei ole ihan Eino Leinoa. 

Niin joo ja Mari nyt ei ole kirjoittanut tassa valissa mitaan. Mutta koska vaativa yleiso (mun aiti) on jo tulisilla hiililla ja tarkastaa kaksi kertaa paivassa millon tanne tulee paivitysta, ajattelin, etta on pakko tanne jotain sepustaa. Ja tatakin on kirjoitettu varmaan parin viikon ajan pikku hiljaa, etta ei nyt ole kovin yhteinainen teksti valttamatta! Onneksi meidan kamppiksilla on myos lappari, jota sain lainata. 

On niin outoa, että ollaan oltu nyt töissä Gladstonessa jo yli kuukauden. Ja Australiassa yli kaksi kuukautta. Aika menee  sika nopeeta, eikä Suomeen paluuta haluaisi vielä edes ajatella. Lentoliput pitäisi kuitenkin mitä pikimmin hankkia. Jonkun verran haluaisi Suomen kesaakin nahda, joten olisko heinakuu hyva paluukuukausi?

Sen jälkeen kun alkukankeudesta pääsi eroon, työnteosta on tullut arkipäivää. Yksi ilta, kun olin töissä bistrossa, katseeni osui telkkarissa näytettävään säätiedotukseen. Australian kartta. Siinä hetkessä alkoi huvittaa se kuinka ihan tavallaan oli unohtanut että hittolainen, tässähän ollaan Australiassa. Ai niin joo. Ja vielä töissä. Rapsuttelen tassa tohnaa poydasta, mutta se tohna on Australiassa. Omg.

Yhtenä iltana naureskeltiin Annan ja Marin kanssa meidän baarimikon taidoille. Tai siis lähinnä australialaisten puheen ymmärtämiselle. Ja Annahan oli siis britti, ja silläkin on vaikeuksia ymmärtää mitä ne asiakkaat välillä haluaa. Tässä kootut hyväksi havaitut vinkit baarimikon työhön, joille naureskeltiin:

1.  Meillä public barissa musiikki pauhaa välillä ihan hemmetin kovalla, niin ettei baarimikot ja asiakkaat kuule toisiaan. Opettele lukemaan huulilta. Pistä asiakkaat ihmettelemään mikset kato heitä silmiin vaan kymmenen senttiä alemmas. Huulifetissi, no can do. Monesti tämä vinkki on hyödytön, koska huuliltalukutaito ei ole esimerkiksi mulla kovin kehittynyt. Muista silloin kohta kaksi.

2. Jos kuvittelit, että "please" tai "thanks" olisivat asiakaspalvelijan tärkeimmät sanat, olet väärässä. Paljon suositummaksi on osoittautunut "Sorry?". Vaativissa tilanteissa käytä useampia kertoja. Jos toistojen määrä alkaa lähennellä viittä, ala randomilla heittää juomien nimiä, jotka voisivat liipata läheltä.

"Did you say 'a schooner of Pure blonde'?"

 Mutta ei ne koskaan liippaa läheltä.

"Sorry? Was it rum in a can?"

"No? Sorry, could you tell me again, I can't hear you"

Odota kunnes asiakas luovuttaa, ottaa sen samperin rommikolan ja pyörittelee silmiään.

3. Treenaa jalka- ja käsilihaksia hyppimällä puoliksi baaritiskille kuullaksesi asiakkaan puhetta paremmin. Lopulta olet niin lähellä asiakasta, että se voisi halutessaan puraista sulta korvan irti hermostuttuaan toistamaan sulle samaa asiaa. Anna kertoi, että yksi asiakas hermostui toistamaan haluamaansa, otti tukevan otteen baaritiskistä, hyppäsi humalaisen ketterästi itsekin baaritiskin ylitse, mutta puolivälissä matkaa löi naamansa oluthanaan.

4. Jos kuvittelet kuulleesi vihdoin oikein mitä asiakas pyytää, muttet ole kuitenkaan ihan varma, laita päälle Matrix-vaihe. Mene jääkaapille, ota pullo, tuo pullo asiakkaalle slow motion -tyyliin, korostetun hitaasti, etiketti esillä, vielä viimeinen tarkastus asiakkaan kasvoilta (onko jompikumpi kulmakarva koholla? Onko pullo sittenkin väärä? Ei, ilme on tyyni, TÄMÄ ONKIN EHKÄ OIKEA!), kohtaa asiakkaan katse, se selkeästi miettii kuinka laaja sun aivovamma on, hymyile. Avaa pullo. Asiakas ojentaa setelin. VOITTO!

5.  Australiassa humalaisille tarjoileminen lopetetaan niin paljon aikaisemmin kuin Suomessa. Suomessa, jos tyypillä on vielä tasapainoa nojata baaritiskiin kaatumatta, se saa ostettua lisää juotavaa. Täällä lopetetaan tarjoilu, kun puhe sammaltaa ja kolikot tippuu kerran lattialle. Yritä opetella muistamaan ne asiakkaat, jotka kuulostavat selvinpäinkin siltä, että ovat kolmen promillen humalassa. Koska niitäkin löytyy. Yksi asiakas oli tilaamassa varmaan ekaa tuoppiaan, kun sanoin sille, että valitettavasti en  voi enää tarjoilla sille. Mutta se olikin sen normaali vahan omituinen puheääni. MISTÄ MINÄ TIESIN. Mutta älä kuitenkaan tee turhia oletuksia. Yhdellä tyypillä oli toinen silmä vammautunut ja ajattelin, että ehkä sillä on muitakin vammoja, kun se puhuu noin. Ei. Kyllä se oli vaan humalassa.

6. "Schooner of coke" ja "Schooner of Gold". Niin erilaisia, silti niin samanlaisia meluisessa baarissa. Ja aussiaksentilla sanottuna.

"Was it a schooner of Gold?"

"Schooner of ****"

"Sorry, did you say Gold?"

"NO! A schooner of COKE! COKE! COCA COLA! CO-CA CO-LA!!"

"oh..."

7. Hymyile paljon. Silloin, kun et ymmärrä mitä ne humalaiset sulle selittää samalla kun keräät tyhjiä tuoppeja, mutta et jaksa kysyäkään, hymyile vaan ystävällisesti. Luultavasti just silloin ne kommentoi sulle vaikka jotain törkeyksiä, mutta hymyile vaan. Parempi olla hiljaa ja vaikuttaa typerältä kuin avata suunsa ja todistaa se. Just smile and nod, smile and nod, guys.

8. Australaisethan on niita kummajaisia, jotka rakastaa kaikkia niin ihan alyttomasti. Ja sita yletonta rakkautta jaetaan hellittelysanoin jokaiselle. Kassatadille sa oot love, dear, darl, honey, sweetie jne. Sitten ku yrittaa suomalaisena muka luontevasti kayttaa jotain noista sanoista niin sarahtaa korvaan het niin pahasti. Samoin "no worries" on yksinkertaisesti bannattu mun sanastosta: Ei sita pokkana vaan pysty sanomaan, ei se tule luontevasti. Tuntee ittensa vaan isoksi kliseeksi :D Mutta tosiaan, jos nama honey bunch, sugar plump -hellittelynimet ei tule luonnostaan, niin korvaa ne kohdalla 7. Hymyile niin pirusti.

Mutta jos totta puhutaan, on mukavaa, kun on sellainen fiilis, etta osaa tyonsa. Mutta sen oon huomannut, etta jos tama sama tyopaikka olisi Suomessa, olisi paljon tarkempi, etta tietaisi miten kaikki jutut tehdaan. Kun tietaa, etta on taalla vaan pari kuukautta, ei ole sellaista motivaatiota opetella kaikkea. Luottaa vaan siihen, etta siina lahettyvilla on aina joku jonka voit kutsua apuun. Mutta karu, ku just tunti osaavansa baarimikon hommat, niin sit pitaa opetella jo uutta. Oon monena paivana joutunut menemaan kassalle, mista porukka tilaa ruoat. Ihan uusi kassa ja lisaa opeteltavia asioita. Samoin ne on tyrkannyt meidat gaming barin puolelle. Ahdisti olla vastuussa niin isoista summista rahaa. Mutta Mari voi varmaan kertoa siita enemman, kun on siella enemman ollut. Mutta kivaa vaihtelua. Bistrossa mulla on ollut vuoroja eniten, muuten tykkaisin siella ollakin, jos vuorot vaan olis pitempia. Oon kans ollut tarjoilemassa monessa functionissa, on ollut kiva nahda australialaisia haita, synttareita yms. Tanaan illalla on taas yhdet juhlat, pikkujoulut!

Mulla ei ollut kauheen hyva boogie tassa yksi paiva. Mua ahdisti Gladstone ja tekemisen puute. Neljan paivan aikana mulla oli vaan kaksi lyhytta vuoroa ja ahdisti olla neljan seinan sisalla. Se oli oikeestaan mun eka huono paiva taalla Australiassa. Masensi ja siina ahdistuneessa mielentilassa oli kiva itseaan saalien tirauttaa pari kyynelta Marille. Tuli vaan semmonen matkakuume ja halu jatkaa matkaa pois Gladstonesta. Onneksi se olo meni heti ohi, kun paasi taas toihin. Sitten arsyttaa, ku meidan kampassa majailee nyt 7 backpackeria. Kaikki tulee ja menee miten sattuu, eika paikat pysy jarjestyksessa. Joka puolella on likaisia astioita, pari kertaa olen ne kaikki pessyt, ku vitutti. Arsyttaa, ku meille sanottiin, etta tama olis vaan valiaikainen ratkaisu, mutta varmana ollaan tassa samassa kampassa maailman tappiin asti. Yllattavan kivuttomasti tama on mennyt, mutta pakko nyt oli vahan ahdistua asiasta siina yleisessa ketutustilassa. Niin joo, uusien irkkutyttojen lisaksi tahan kamppaan tungettiin siis tuo brittipoika, joka yrittaa jokaista vuoronperaan. Tyttokaveri tulossa 2 viikon paasta tanne. Hyva tyyppi on, on.

Meidan kamppaan muutti siis 1,5 viikkoa sitten kolme irlantilaista tyttoa (Diana, Una ja Leanne), jotka on kylla super mukavia. Yksi paiva olin niiden ja niiden irlantilaisten kavereiden kanssa rannalla ja syomassa. Pienta alkavaa ahdistusta helpotti kylla paljon se, kun paasi pois tuolta kampasta. Ja tajusin, etta se oli eka kerta, kun uin meressa taalla Ausseissa, vaikka ollaan oltu taalla jo kaksi kuukautta :D Vesi oli Sydneyssa ja Byron Bayssa viela niin kylmaa, mutta nyt se oli tosi lamminta.

Aiti oli ihana kun se lahetti mulle UutisNuotan :D Koskaan ennen en ole varmaan Ahtarin paikallislehtea yhta tarkkaan lukenut. Kansalaisopistossa jarjestetaan tuoreen kalan kasittely -kursseja! Nyt tiedatte! Ja jotta hyvat uutiset ei loppuis tahan ja tastakin postauksesta jaisi oikein mukava ja hyva loppufiilis, niin varattiin juna- ja bussilippuja ynna hostelleja tuossa yksi paiva. Suunnitelmana on siis viettaa joulun aikaan viikko Noosassa (rantoja! rantoja!) ja uuden vuoden aikaan viikko Brisbanessa (ihmisia! ihmisia!). Toivottavasti saadaan ainakin kaksi irkkutyttoa seuraksemme :) Can't wait!

Karoliina

Plutonium 74 - Ruisleipää ja lakipykäliä

Pyydettiin kuvia Gladstonesta, joten tässäpä niitä:

No okei, ei Gladstone nyt pelkkää kuolemaa, hylättyjä ostoskärryjä ja autonalle liiskautuneita sammakoita ole, mutta oli pakko aloittaa niillä... Suurin osa tän postauksen kuvista ei liity sitten mitenkään itse tekstiin. Hyvin sekalaista seurakuntaa on nämä nyt. Deal with it.

Pitkä aika siitä, kun on viimeksi kirjoittanut ajatuksiaan ylös. Asiat unohtuu niin helposti. Onneksi kirjoitetaan tätä blogia, niin voi dementikkoaivojaan virkistää jopa viikonkin jälkeen, että mitä on tullut tehtyä. Muistan, kun istuttiin junassa ja lähestyttiin Gladstonea, olo oli vähän utopistinen ja outo. Tuntui pelottavalta, että oli menossa paikkaan, josta ei käytännössä tiennyt mitään ja jossa oli lupautunut viettämään pidemmän aikaa. Koskaan aikaisemmin ei vastaavassa tilanteessa ole ollut. Meidän Suomesta ostamamme matkaopas aloittaa Gladstonesta kertomisen lauseella "Gladstone ei ole mikään kaunis kaupunki". Eikä se sitä kyllä meidänkään mielestä ole. Kun oli jo tottunut Brisbaneen, niin tietty tää tuntu SIIS NIIN PIENELTÄ !!!111!!11 Täällä on loppuviimein suhteellisen paljon asukkaita, löytyy isoja marketteja ja ostoskeskuksia. Mutta tunnelmaltaan tämä on mun mielestä melkoinen junttila. Ja se on paljon sanottu tyypiltä, joka on Ähtäristä. Ekana päivänä kun käveltiin highwayn vartta Colesiin (kuten Mari sanoi edellisessä postauksessa: täällä on ihan liian vähän teitä jalankulkijoille), saatiin kuulla tolla kilsan matkalla varmaan tusinan verran tööttäyksiä ja huuteluita. Ihan pakko oli silmäillä, että oliko lähellä paikallista ammattioppilaitosta, tai että unohtiko jompikumpi pukea housut jalkaan. Mutta ei. Silloin oli vielä niin pimeä, että yhtä hyvin siinä olis voinut kulkea pari hevilettistä jätkää Järvenpäästä, mutta täällä autoilijoilla tuo vähänkään naista muistuttavalle oliolle tööttäily on kai joku opittu refleksi. Gladstone on tehdaskaupunki, joten se voi selittää jonkun verran tilannetta. Jos täällä asuu yksi nainen yhdeksää miestä kohden, niin ilmankos kuka tahansa naisimmeinen saa huomiota, jos suurinosa kaupungin asukkaista elää puutteessa. Jos haluaisi hankkia itselleen mieshaaremin, niin täällä se voisi onnistua.

Ekoina päivinä hämmästytti, kun tuntui, että oli kuin jokin köyhän miehen kuningas, jota tervehdittiin tööttäyksin ja jos ylitti suojatietä, auto pysähtyi vaikka nokka puoliksi suojatielle, vaikka olisi hyvin kerennyt ohi ennen kuin pääsin kohdalle. Lievästi sanottuna ahdistaa tämä liiallinen huomio. Kaupassa itseasiassa kävin sisäistä taistelua siitä voinko ostaa pinkin ostoskassin. Ei ei ei, vaaleat hiukset ja pinkki kangaskassi - siis ihan liian överiä Gladstoneen, sininen on neutraalimpi. Samoin lenkkivaatteiksi ostin mustat shortsit ja mustan topin. Ne päälle ja bing, toivon olevani näkymätön. Kuulostaa niin naurettavalta, mutta ne tööttäykset on niin rasittavia ja niitä välillä säikähtääkin, jos auto tulee läheltä. 

Jännitti ihan sikana mennä ekaa päivää töihin. Kun aikaisempaa kokemusta baarityöstä oli nolla päivää. Ekat päivät menikin pyöriessä ympyrää siellä tiskin takana. Asiakas pyytää jotain ja sulla ei oo mitään hajua onko se hanaolutta, pullokamaa, viiniä vai vaikka joku drinkki. Tunsi ittensä hieman retardiksi. Helpotti huomattavasti sitten, kun alkoi oppimaan tuotteiden nimiä ja tietämään minkä napin takaa ne löytyy kassakoneesta. Hirveen noloja tilanteita en muista noille ekoille päiville sattuneen, mitä nyt oli kokoajan vähän hukassa. Mieti nyt ite tilannetta, että tilaat Suomessa vaikka Karjalaa ja baarimikko siellä pyörii ku puolukka sanonko missä, silmät hyppii jääkaapin, hanojen ja drinkkikaapin väliä ja sitten joudut itse osoittamaan sille, että tuossa se on, ihan sun nokan edessä, perkeleen vajaaälyinen imbesilliapina. Ja se vaan hymyilee typeränä (anteeksipyytävästi) siellä tiskin takana, jolloin varmistut, ettei toi tyyppi kyllä oo mikään jääkaapin tuorein maito.

Asiakkaiden puheesta on välillä vaikea saada selvää melun, aksentin, ihan vaan kielen tai humalatilan takia. Ja ärsyttävää, kun joskus ne vaan sanoo "rum, please", niin sit pitää eka kysyä, että tarkoittiko se siis rommikolaa tölkissä (niitäkin on useampaa) vai lasissa. Ahaa, siis lasissa. Entä 7 oz vai 10 oz lasissa? Ok, 7 oz, entä laitetaanko jäitä? Kolaa? Sit jos ne tilaa samalla kertaa vaikka neljä muuta juttua, niin yritäpä siinä melun keskellä saada kaikki oikein ja nopeasti. Huomaa kyllä, että muisti on paljon lyhyempi, kun pitää muistaa tuotteita, joiden nimet on vieraalla kielellä.

Välillä aksentin takia en saa selvää. Muistan kun alkupäivinä asiakas pyysi "jug of coke" tarkoittaen kannullista kokista, minä kuulen "jack and coke" (jack daniels and coke). Sitten kysyn, että laitetaanko pot-lasiin vai 7 oz lasiin, asiakas sanoo "jug". Minä olen, että jopas ny, kannullinen jack and cokea, kipitän kysymään muilta työntekijöiltä, että kuinka monta nipsia (30 ml mittaa) jugiin tulee. Ahaa, neljä. Siinä vaiheessa onneksi mullekin menee perille, että hiton blondi, kannullinen kokista, ei muuta pälli.

Täällä hotellissa (motellissa) on kolme paikkaa, missä voidaan olla töissä. On public bar, bistro (ravintolapuoli) ja function room, missä järkätään häitä, synttäreitä yms. Perjantaina piti olla hirveän kiire ilta: koko henkilökunta oli töissä ja kaikki odotti joutuvansa juoksemaan koko illan tiskin takana. Mä olin baarimikkona jonkun tytön 21-vuotisbileissä ja odotin näkeväni kunnon pippalot. Miten kävikään. Paikalle oli hommattu DJ ja kaikki pippalokrääsät, mutta paljon kukaan ei loppuviimein juonut paljo mitään. Odotin, että juhlavieraina olis ollut lähinnä tän tytön tuttuja ja kavereita, mutta samoissa juhlissa sipulirenkaita dippiin kastoi myös tytön mummot, tädit ja muut sukulaiset samalla kun DJ soitti viimeisimpiä bilehittejä. Synttärisankari kiersi kyselemässä, että "are you having fun?". Laimeimmat synttärit mitä oon nähnyt. Ja mun omilla 18-vuotissynttäreillä teemana oli sentään lastenjuhlat.

Lauantai olikin sitten oikeesti kiireinen ilta. Onneksi oltiin aloitettu viikkoa aikaisemmin täällä työskentely, sillä olis ollut ihan hirveetä opetella kassankäyttöä yms. sinä viikonloppuna. Baari oli niin täynnä, että meiltä loppui yhdessä vaiheessa vaihtorahakolikot ja kaikki schooner-lasit, vaikka joku oli kokoajan likaisia astianpesukoneeseen laittamassa. Kiva siinä oli seistä, kun asiakkaat heiluttelee seteleitään sun nokan edessä, että täällä haluttais tilata. Joo joo, ihan kohta, mulla on nyt kiire seistä tässä paikoillaan.

Täällä en kyllä uskalla lähteä ulos yksin pimeällä. Ja täällä tulee pimeä tosi aikaisin. Joten Colesinkaan ei viitti enää puol kasin aikaan lähteä maantienvartta kävelemään. En halua päätyä kenenkään kellariin. Meidän kämppis Anna on työskennellyt täällä kuukauden ja saanut jo ekan stalkkerinsa. Oltiin kaikki kämpillä yksi ilta ja ovi oli auki ku oli niin kuuma. Yhtäkkiä kuulin, että ihan ku joku olis tipauttanut avaimet jonnekin. Kurkkasin ovesta ulos meidän partsille ja nään lattialla avainnipun ja alhaalla miehen. Nostan avaimet ja kysyn että onko nää sun. "Joo on ne, luulin sua joksikin toiseksi, voitko heittää ne alas" Heitän avaimet miehelle ja mietin mielessäni, että miksi hitossa joku heittelee avaimiaan tänne. Seuraavana se kysyy, että haluanko nähdä (tähän joku sana jota en muista, mutta tajusin, että se puhuu jostain eläimestä)? Se alkaa availemaan kantamaansa suurta kangassäkkiä ja siellä on ihan hemmetin iso KÄÄRME. Semmonen kädenpaksuinen (tai siis ehkä mun kädenpaksuinen, ei nyt sentään mikään Anakonda) ja pitkä ku mikä. Että mitä hittoa. Se ottaa sen päästä kiinni ja alkaa esittelemään sitä kuin mikäkin eläintenkesyttäjä. Tässä vaiheessa Anna sai sanottua Marille ja mulle, että tuo on hänen stalkkerinsa ja mentiin takasin sisälle. Edellisellä viikolla tän kämpän yks ikkunoista oli rikottu ja seuraavalla viikolla tän hotellin omistajien kämppään (joka on tässä alueella kans) oli murtauduttu. Hyvin turvalliselta paikalta siis vaikuttaa! Kun omistajat sai kuulla Annan stalkkerista ne otti asian (onneksi) vakavasti ja nyt Anna saatetaan kotiin aina kun mahdollista, jos on ollut töissä myöhään. Mut ja Mari kuulemma voitais saattaa kans, mutta itse en kyllä jaksa jäädä venailemaan jotain vartijaa joka ilta tuon 50 metrin matkan takia. Kuuluisia viimeisiä sanoja, hope not.

Täällä suurinosa muista työntekijöistä on ollut mukavia ja ymmärtäväisiä. Jotkut suhtautuu ehkä hitusen alentavasti, eikä niiden mielikuvaa meistä ainakaan parantanut se, että ekaan työvuorolistaan meidät oli merkitty sanalla "backpacker". Joo ei ne mitään ihmisiä ole, ei niillä ole nimiä tai mitään, ne on nääs backpackereita! (Toim. huom. Seuraavalla viikolla työlistoista ja kaikista muista papereista löytyi henkilöt nimeltä Mari ja Karohina, close enough!) Se välillä ärsyttää, että on ns. työntekijähierarkiassa siellä alakastissa. Tai, että ku ei olla vakituisia työntekijöitä vaan casual staffia, niin monesti tapahtuu niin, että ite kuuraa pöytiä hiki hatussa kun muut juoruilee keskenään. Mutta et sä voi sinne sekaan mennä seisoskelemaan (ei sillä että haluisin, työmoraalini on korkea kuin eiffeli, work work work). Ja sitä paitsi, en mä niiden keskusteluun tönkköenglannillasi mitään voi oikein kauhean luontevasti heittääkään. Onkin  mukavaa kun kämppiksinä ei ole vaikka joukko englantia äidinkielenään puhuvia, vaan Anna on se, joka joutuu sopeutumaan meidän retarditason keskustelutaitoihin ;D Puhutaan kyllä pääasiassa aina englantia täällä kämpillä. Vaikka mulla oliskin asiaa vaan Marille, niin jos Anna on kuulolla niin englanniksi sen sanon.

Maria asiakkaat luulee välillä kiwiksi, eli että se olis kotoisin Uudesta-Seelannista. Monet on kysynyt multa oonko Irlannista tai sitten Ruotsista. Mutta kaikkein huvittavinta on se, kun on jotain töpeksinyt, niin sillon niiden seuraava kysymys on, että ootko amerikkalainen :D Ja tää on tapahtunut sekä Marille että mulle, tuntuu olevan kova luotto jenkkeihin. Kun jollekin humalaiselle sitten kertoo olevansa Suomesta niin loppuillan sun lempinimi onkin "Miss Finland!!!" tai vaan "Finland!!!". Koko illan. Niinku vitsi ei vanhenis. I k i n ä.

Ja nyt tajuttiin, että meitä on verotettu väärin (täällä palkka maksetaan viikottain). Tai siis meitä on verotettu  liian vähän. Working Holiday -viisumilla maassa työskentelevinä meidän veroprosentti on huima, 29 %. Onneksi tajuttiin tämä nyt eikä myöhemmin. Kiva alkaa tuhlattuja rahoja makselee takaisin. Mutta tuo väärä prosentti johtu siitä, että oltiin rastitettu väärä kohta yhessä niistä kaavakkeista, jotka meille läjäytettiin täytettäväksi. Luultiin, että kaikki meni oppikirjojen mukaisesti, kun saatiin vielä apua vastaanotossa työskentelevältä naiselta. Ei sekään sitten ollut kai ihan kartalla. Hankalia nämä viralliset jutut.

Ja jotta tämän postauksen otsikon toinenkin puolisko tulisi mainituksi, niin loppuun ihan mielettömän ihania uutisia! Mentiin käymään uudessa ruokakaupassa täällä Gladstonessa ja siellä oli suomalaista VAASAN RUISNÄKKILEIPÄÄ <3 Valmistettu Espoossa, feels like home. Oon yrittänyt löytää täältä ees jollain tasolla ruisleiväksi tunnistettavaa leipää, Pumpernickelit oli outoja. Nyt onnisti, katsokaa nyt tätä uljasta pakettia.

Kaunista. *kyynel*

Karohina aka Karoliina

GLADSTONE

Lähettiin Brisbanesta tiistaina. Junamatka Gladstoneen kesti kuutisen tuntia. Juna oli vähän eri luokkaa ku veeärrä. Siellä oli tölsät ja radiokanavat, sai kuunnella jopa kirjoja. Ensivaikutelma Gladstonesta oli että no ohhoh. Tämä on aika ruma. Siis todella ruma. Tämä on teollisuuspaikka, tehtaita ja sen semmosta, pieni ko mikä.

Asutaan yhessä motellihuoneessa britti Annan ja kanadalaisen Christinan kanssa. Paitsi että Christina on jatkanu jo matkaansa Thaimaan tulville. Tämä on vähän niinku kaksio. Tytöt asuu tuossa toisessa makkarissa ja minä ja Karppa toisessa. Keittiövarustukseen meillä kuuluu jääkaappi, leivänpaahin, vedenkeitin ja seinäänkytkettävä vokkipannu. Vokilla valmistuuki kaikki pastasta paistettuihin muniin. Hirveesti ei viitti sillä gourmetaterioita kokkailla.. Niinku ossais ees. On hankaluuksia pitää huone siistinä ku huonetoveri on melko sottapytty ja jättää kaikki paskaset astiat pöydille lojumaan päiväkausiksi. Siksi meillä onki Christinan tilalla muutama kärpänen uutena huonetoverina. Sottaisuudestaan huolimatta Anna on superkiva, niinku suurin osa muistaki työkavereista. Yks britti jäppis puhuu kyllä niin vaikealla aksentilla ja hiljaa ko hiiri, että yleensä sen puheesta ei saa mitään selvää. Eli teen niinku aina muullonki ku en kuule tai ymmärrä; nyökkäilen ja hymyilen ku idiootti. :)

Lähettiin sillon tiistaina heti Colesiin, koska oli pakko saada kahvia. Sinne ei mene jalkakäytävää, niinku ei paljon minnekkään muuallekkaan. Se kertoo jo kuinka minimestasta on kyse. Pittää kävellä moottoritien vartta jotta pääsee kauppaan. Ko mentiin niin oli jo hämärää. Matkan varrella oli hautausmaa ja puut täynnä lepakoita. Siis satoja satoja lepakoita!! Niistä lähti ihan hirviä ääni ja meitä pelotti ihan hulluna. Päätettiin, että kauppaan mennään valosalla. Kauppareissun kruunas paluumatkalla mun jalalle istahtanu kirkkaanvihreä sammakko. En oo varmaan eläissään saanu semmosta sätkyä ku se sammakko aiheutti. Olin saada sydänkohtauksen! Kaiken lisäksi olin varma, että se on myrkyllinen. Muutama päivä tapahtuman jälkeen selvis, että ei oo myrkyllinen, onneksi. Mutta musta sammakko on. Semmonen oli Karon työmatkalla sitä vastassa portaissa. Onneksi se sammakko tajus lähtä menemään eikä myrkyttää Karppaa.

Karolla oli ekka työvuoro torstaina ja mulla piti olla vapaa. Ei ollukkaan vaan silitin semmosia satiininauhoja kuus tuntia. Ei haitannu, koska töitähän tänne tultiin tekemään. No perjantaina mulla oli sitten oikea ensimmäinen työvuoro baarissa. Mut lääpästiin semmoseen tilaisuuteen ilman minkään näköstä koulutusta. En ollu käyttäny kassaa eikä mulla ollu drinkeistä mittään aavistusta. Pakko se oli sitten opetella siinä hirviässä hässäkässä. Muuten ei ongelmaa, mutta aksentti on joillain melko jäätävä, ei oo hajua juomista mitä ne haluaa ja viinojen nimiä ei äännetä suomalaisittain, nämä teki kaikesta hippasen hankalaa. Mutta selvisin! JEE! Työvuoron jälkeen kävin työkaverin kanssa katsastaan Gladstonen yökerhon. Niitä on kaks, mutta toinen on remontissa niin valinnanvaraa on jopa se yks. Se oli ihan kivan olonen paikka, mutta melko tyhjillään. Perjantai on kuulemma palio hiljasempi ko lauantai. Hauskinta oli, että tanssilattialla ei juurikaan ollu tyttöjä vaan melkeen kaikki oli poikia. Olin 12 tunnin työvuoron ja yökerhoilun jälkeen aikas poikki, ja heräsin lauantaina kolmelta. En uskonu kelloa millään, koska olin ihan varma että se on korkeintaan kymmenen. Yrittääpä tässä sitten totuttaa kroppa töihin ku ei oo yli kuukauteen tehny mittään.

Lauantain työvuoro meni jo paljo sutjakkaammin ko perjantain! Ehkä meikä jopa oppii tämän. Ehottomasti ihmisten suokkarijuoma on rommikola tölkissä. Tämä oli mulle ihan uus tuttavuus. Meijän työpaikalla shotit tuottaa mulle pikkasen onglemia. Ei varsinaisesti niitten tarjoileminen vaan se että meijän pittää muistaa moneltako kukanenki shottinsa juo. Puolen tunnin sisällä saa juoda YHDEN shotin ja se pitää juoda tiskillä. Ruuhka-aikana me ei saada ees tarjoilla shotteja, että pysytään kärryllä kuka juo ja monelta. Meikästä tuo on melko omituista. Kai sen pitäs olla asiakkaan oma päätös montako shottia se puolessa tunnissa juo. Ja jos ei ossaa juua omien rajojen mukkaan niin sitten sen pittää opetella ja tekemällä oppii! Oon ihan täysin sitä mieltä, että kaikki baarissa asiakkaana vietetty aika on helpottanu mun oppimista tähän hommaan! Kannattaa siis juopasta jos joskus satutte tulemaan Australiaan baarihommiin, ihan vaan sen takia!

Mulla ei oikeen oo mitään kerrottavaa enään. Päivät koostuu lähinnä töistä, nukkumisesta, syömisestä, syömisestä ja sitten vielä syömisestä. Tällä ruokamäärällä mitä syön, ruokkis varmaan kokonaisen armeijan. Hinnoista sen verran, että kilo jukurttia maksaa neljä dollaria. Ja minä ku rakastan jukurttia, mutta en vaan ihan oikiasti halua ostaa sitä, ihan liian kallista. Niin ja 40 tupakan aski maksaa 15 euroa ja 25 paketti 10 euroa. Kallista. Oikeetaan se mikä täällä on halpaa on moskaruoka. Siksi oonki varmaan koukussa kekseihin, pullaleipään ja sweetchilisoossiin joka tekee kaikki ruoat maukkaiksi.

Pahoittelen kuvien puutetta.

Mari

Kun johtaa Vili Vilperi, se kuulu koala!

En ole voinut fyysisesti kovin hyvin viime päivinä. Kipeä en ole, mutta olo on niin pirun voimaton, vaikka nukkuu pitkät yöunet. Kun nousee nopeasti ylös, silmissä sumenee ja pää heittää kärrynpyörän. Ostin Colesista kalkkitablettien lisäksi nyt myös rautatabletteja. Ei ole kovin vaikeaa päätellä mistä tämä yleinen jaksamattomuus johtuu: ruokavalio on muuttunut niin helkkaristi. Liharuokia näkee lähinnä vain telkkarissa ja valkosta leipää söin tuskin koskaan Suomessa. Nyt sitä pupeltaa päivittäin, koska se on halpaa ja nopeaa syötävää. Maitotuotteitakin syö vähemmän.

Lisäksi mulla on ollut kauhean ikävä liikuntaa. Kävelläänhän me täällä päivät pitkät, mutta jo kauan on ollut kauhea tarve päästä lenkille. Juoksemaan hiki päässä ja köhisemään keuhkojaan pihalle. Saamattomaan olotilaan on liittynyt vahvasti se, että tuntuu, kuin jokaikinen lihas kropassa on kadonnut ja niiden tilalle on tullut helevetinmoisesti marsipaanimassaa, joka ei jaksa nostaa tätä mötköä enää portaiden yläpäähän. Ostin lenkkarit. Jo siitä, että ne roikkuivat ostoskassissa tuli heti pirteämpi olo. Seuraavana aamuna laitoin herätyskellon soimaan ja lähdin juoksemaan. Siitä alkoi olla jo lähemmäs 2,5 kk, kun viimeksi olin päässyt kunnon lenkille. Kesällä Suomessa intoilin typeryyksissäni itselleni nivusvamman juoksemisesta ja sen paranteluun menikin loppukesä. Se otti niin kipeää, että yhtäjaksoisesti sain juostua kaksi askelta ennen kuin piti lopettaa. Mitään en ilmeisesti vammastani oppinut, sillä nyt kuukausien parantelun jälkeen olo oli sellainen kaikki-mulle-heti-nyt, että oli vain pakko päästä suoraa juoksemaan. Hostellilta en päässyt kauaksi, kun löysin ihan täydellisen juoksureitin joen varrelta. Ei liikennevaloja, lenkkeilijöille ja pyöräilijöille omat leveät kaistat, juoma-automaatteja matkan varrella ja ihana lämmin aamuaurinko. Ja iso lisko, joka pomppasi eteeni jostain ja olin saada slaagin.

Olo tuntui sitä paremmalta mitä pidempään juoksi. Juoksin joenviertä Wootongin kaupunginosaan ja takaisin, yhteensä 6 km. Ei äkkiseltään kovin fiksua, kun viimeksi on ottanut heinäkuussa  enemmän kuin kaksi juoksuaskelta. Mutta kun sydän ja keuhkot jaksoivat niin ajattelin, että maksamakkarakoipienkin täytyy nyt vain hyväksyä, että nyt juostaan. Perkele. Ja niin juoksin koko matkan ja olo oli jälkeenpäin parempi kuin viikkoihin. Vaikka huomenna penikat huutaa varmaan hoosiannaa.

En tiedä mitä masokistin akupisteita ne uudet lenkkarit hiveli, sillä koko loppupäivän selkä oli tulessa. Vasta kahden särkylääkkeen ja hieronnan jälkeen ajatukset pystyi siirtämään johonkin muuhun kuin selkään. Kuten esimerkiksi mahaan. Ystävämme Michael on ammatiltaan kokki ja hän halusi päästä kanssamme lounastamaan, joten hän lupasi valmistaa meille aterian niistä aineksista mitä tuodaan Colesista. Superia, hyvästi riisi ja tonnikala! Siinä me kaksi leivänpaahtimen ja mikron sekakäyttäjää katsottiin vierestä, kun mies laittoi meille ruokaa heitellen sekaan oman ruoka- ja maustearsenaalinsa sisältöjä. Annoskokokin oli kuin Amarillossa, joten ruokalevolla piti keikkua kyljellään varoen sekä kipeää selkää että raskausmahaa. Oli hyvää.

Uusista tuttavistamme puheen ollen täytyy mainita alasänkyni asukki. Jafar on persoona. Kotoisin Ranskasta, asunut neljä vuotta Ausseissa, mutta Jaffen englanti jättää vieläkin ihmisiä sanattomiksi. Kun usein ei oikein tiedä mistä se puhuu. Suu käy nopeaa, kaksi kolmasosaa sanoista jää jännittäväksi mysteeriksi. Jaffen päivä alkaa sillä, että hän herää aikaisin töihin ja noustuaan kolistelee ja rapistelee kaikkea mahdollista irtaimistoaan, jotta jokainen huonetoveri saa kokea myös miten ärsyttävää on herätä aikaisin. "Sory, sory. Sory, sory", Jaffe kuitenkin sanoo kohteliaasti, rymistelee lisää ja suihkuttaa kainalot, kengät, päälaen, sukat, housujen etumuksen ja huoneilman täyteen deodoranttia. Yhtenä aamuna se kuunteli aamunratoksi Party Rock Anthemia. Sory for party rocking in the morning. Tultuaan töistä se kyselee meiltä illan suunnitelmia. "You want barbeque tonight?", "You want barbeque with me? Many French coming, me, eating, drinking, me pay all, won 300 dollars Casino" tai "You come to Casino with me, great Casino, you want come? Then barbeque?". Eilen Jaffe vietti 38-vuotissynttäreitään (niin siis ei, kyseessä ei ole mikään nuorukainen enää) ja soitti varmaan jokaiseen puhelimeensa tallentamaansa numeroon. "Hi! It's Jafar! ...Jafar! Jafar from France...Yes long time no see. You want to come barbeque with me? Many friends come, my birthday, we barbeque". Ja noita keskusteluita oli vaikka kuinka monta. Jutellessaan yhden tuttavansa kanssa se pyysi tämän serkunkin puhelimeen ja kutsui hänetkin.

Ja jottette pitäis meitä ihan sydämettöminä paskiaisina, kun ei mennä raukka-Jaffen synttärikemuihin, niin kerrottakoon, että ei haluta joutua kovin paljon tekemisiin Jaffen kanssa sillon, ku se juo. Koska silloin tämä neljää kymppiä lähestyvä mies pistää silmään ranskalaisen romantiikkavaihteen, kehuu silmiä ja hivelee jutellessaan sun ihoa. Yksi ilta ollessamme kattotasanteella hostelliporukan kanssa niin Jaffe oli meleko humalassa ja hamusi kokoajan kättä käteensä. "You know, people in France, very romantic". I see. Sen vieressä istuessa ei tiennyt mihin olisi pitänyt kätensä tunkea, ettei se sitä nappaisi. Vai olisiko pitänyt vaan luovuttaa, jyrsiä käsi olkapään kohalta irti ja luovuttaa se Jaffelle siksi illaksi. Mennee välillä hermot tuohon naapuriin.

Sunnuntaina oli monen sateisen ja pilvisen päivän jälkeen tosi nasta sää. Lähdettiin bussilla kohti Australia Zoota, joka on ainut australialainen eläintarha, mistä olen edes kuullut aikaisemmin ja jossa oikeesti halusin käydä. Matka kesti päälle tunti suuntaansa, joten linkassa oltiin jo ennen kahdeksaa aamulla. 

Tätä eläintarhaahan johti aiemmin, nyt jo edesmennyt, Steve "Crocodile Hunter" Irwin. Tuntui vähän oudolta nähdä joka puolella puistoa kuvia miehestä. Kun niitä oli aivan joka puolella. Hyvä ettei vessanpöntönkin takaa tuijottanut yksi julmetunkokoinen Steve. Välillä tuntui, että liikkui elukkapuiston sijaan keskellä jotain pyhättölää täynnä muistomerkkejä ja patsaita. Yllätti kyllä paljon se miten suuressa määrin Irwinin perhekin on tuotteistettu. Koko perhe poseeraa valtavissa seinätarroissa, tyttären omaa lastenkirjasarjaa myydään matkamuistoliikkeissä ja samoista liikkeistä mukaansa voi ostaa vaikka perheen äidin kuvalla varustetun avaimenperän (kuka sen haluaa?).

Mutta kyllä tuo tarha kuitenkin suolaisen hintansa väärti on. Nähtävää on paljon ja jossainpäin puistoa tapahtuu puolen tai tunnin välein aina jotain. Aluksi tuntui varsin mielikuvituksettomalta, että puistossa soi siellä täällä Leijonakuninkaasta tutut kappaleet. Mutta onhan ne nyt hyviä biisejä. Samperi, why not. Aamupäivästä saatiin syöttää norsua kädestä, oli krokotiilishowta ja koalanesittelyä. Ja ainakin he kovasti mainostivat tekevänsä paljon työtä lajien säilyttämisen eteen. Alueella toimii esimerkiksi eläinten sairaala, johon kuka tahansa voi tuoda loukkaantuneita luonnonvaraisia eläimiä hoitoon. Ja Irwinin nimeä kantaa Pohjois-Australiassa myös joku suojelualue.

Mun päivän kohokohta oli ehdottomasti kengurut. JOITA SAI SYÖTTÄÄ JA NE TULI LÄHELLE JA NE OLI SÖPÖJÄ JA NIIN KENGURUITA. Tähän väliin on varmaan syntiä mainita, että ollaan Marin kanssa pohdittu, että millon tehtäis kengurunlihasta jotain ruokaa? KOKEMUKSEN TAKIA. Enkä mä siinä sitä karvapalloa silittäessäni miettinyt sitä miltä se maistuis BBQ-kastikkeen kanssa. Örm.

JA NYT TULEE KUVIA! Innostuin vähän. 

Ja sitten muita kuvia. Ja paljon, koska kukaan ei varmasti ole ennen nänyt kuvia eläimistä.

Toka lemppari: norsut. 

Ja sit näitä muita. Yritettiin päivän aikana muistella australialaisen piirretyn Vili Vilperin hahmojen nimiä. Dingot tuotti eniten vaikeuksia. 

Tämä kroko näytti samalta kuin me aamuisin.

Ja tämä kroko siltä miltä me näytetään nälkäisinä.

Sellanen sunnuntai!

Karoliina