Plutonium 74 - Ruisleipää ja lakipykäliä

Pyydettiin kuvia Gladstonesta, joten tässäpä niitä:

No okei, ei Gladstone nyt pelkkää kuolemaa, hylättyjä ostoskärryjä ja autonalle liiskautuneita sammakoita ole, mutta oli pakko aloittaa niillä... Suurin osa tän postauksen kuvista ei liity sitten mitenkään itse tekstiin. Hyvin sekalaista seurakuntaa on nämä nyt. Deal with it.

Pitkä aika siitä, kun on viimeksi kirjoittanut ajatuksiaan ylös. Asiat unohtuu niin helposti. Onneksi kirjoitetaan tätä blogia, niin voi dementikkoaivojaan virkistää jopa viikonkin jälkeen, että mitä on tullut tehtyä. Muistan, kun istuttiin junassa ja lähestyttiin Gladstonea, olo oli vähän utopistinen ja outo. Tuntui pelottavalta, että oli menossa paikkaan, josta ei käytännössä tiennyt mitään ja jossa oli lupautunut viettämään pidemmän aikaa. Koskaan aikaisemmin ei vastaavassa tilanteessa ole ollut. Meidän Suomesta ostamamme matkaopas aloittaa Gladstonesta kertomisen lauseella "Gladstone ei ole mikään kaunis kaupunki". Eikä se sitä kyllä meidänkään mielestä ole. Kun oli jo tottunut Brisbaneen, niin tietty tää tuntu SIIS NIIN PIENELTÄ !!!111!!11 Täällä on loppuviimein suhteellisen paljon asukkaita, löytyy isoja marketteja ja ostoskeskuksia. Mutta tunnelmaltaan tämä on mun mielestä melkoinen junttila. Ja se on paljon sanottu tyypiltä, joka on Ähtäristä. Ekana päivänä kun käveltiin highwayn vartta Colesiin (kuten Mari sanoi edellisessä postauksessa: täällä on ihan liian vähän teitä jalankulkijoille), saatiin kuulla tolla kilsan matkalla varmaan tusinan verran tööttäyksiä ja huuteluita. Ihan pakko oli silmäillä, että oliko lähellä paikallista ammattioppilaitosta, tai että unohtiko jompikumpi pukea housut jalkaan. Mutta ei. Silloin oli vielä niin pimeä, että yhtä hyvin siinä olis voinut kulkea pari hevilettistä jätkää Järvenpäästä, mutta täällä autoilijoilla tuo vähänkään naista muistuttavalle oliolle tööttäily on kai joku opittu refleksi. Gladstone on tehdaskaupunki, joten se voi selittää jonkun verran tilannetta. Jos täällä asuu yksi nainen yhdeksää miestä kohden, niin ilmankos kuka tahansa naisimmeinen saa huomiota, jos suurinosa kaupungin asukkaista elää puutteessa. Jos haluaisi hankkia itselleen mieshaaremin, niin täällä se voisi onnistua.

Ekoina päivinä hämmästytti, kun tuntui, että oli kuin jokin köyhän miehen kuningas, jota tervehdittiin tööttäyksin ja jos ylitti suojatietä, auto pysähtyi vaikka nokka puoliksi suojatielle, vaikka olisi hyvin kerennyt ohi ennen kuin pääsin kohdalle. Lievästi sanottuna ahdistaa tämä liiallinen huomio. Kaupassa itseasiassa kävin sisäistä taistelua siitä voinko ostaa pinkin ostoskassin. Ei ei ei, vaaleat hiukset ja pinkki kangaskassi - siis ihan liian överiä Gladstoneen, sininen on neutraalimpi. Samoin lenkkivaatteiksi ostin mustat shortsit ja mustan topin. Ne päälle ja bing, toivon olevani näkymätön. Kuulostaa niin naurettavalta, mutta ne tööttäykset on niin rasittavia ja niitä välillä säikähtääkin, jos auto tulee läheltä. 

Jännitti ihan sikana mennä ekaa päivää töihin. Kun aikaisempaa kokemusta baarityöstä oli nolla päivää. Ekat päivät menikin pyöriessä ympyrää siellä tiskin takana. Asiakas pyytää jotain ja sulla ei oo mitään hajua onko se hanaolutta, pullokamaa, viiniä vai vaikka joku drinkki. Tunsi ittensä hieman retardiksi. Helpotti huomattavasti sitten, kun alkoi oppimaan tuotteiden nimiä ja tietämään minkä napin takaa ne löytyy kassakoneesta. Hirveen noloja tilanteita en muista noille ekoille päiville sattuneen, mitä nyt oli kokoajan vähän hukassa. Mieti nyt ite tilannetta, että tilaat Suomessa vaikka Karjalaa ja baarimikko siellä pyörii ku puolukka sanonko missä, silmät hyppii jääkaapin, hanojen ja drinkkikaapin väliä ja sitten joudut itse osoittamaan sille, että tuossa se on, ihan sun nokan edessä, perkeleen vajaaälyinen imbesilliapina. Ja se vaan hymyilee typeränä (anteeksipyytävästi) siellä tiskin takana, jolloin varmistut, ettei toi tyyppi kyllä oo mikään jääkaapin tuorein maito.

Asiakkaiden puheesta on välillä vaikea saada selvää melun, aksentin, ihan vaan kielen tai humalatilan takia. Ja ärsyttävää, kun joskus ne vaan sanoo "rum, please", niin sit pitää eka kysyä, että tarkoittiko se siis rommikolaa tölkissä (niitäkin on useampaa) vai lasissa. Ahaa, siis lasissa. Entä 7 oz vai 10 oz lasissa? Ok, 7 oz, entä laitetaanko jäitä? Kolaa? Sit jos ne tilaa samalla kertaa vaikka neljä muuta juttua, niin yritäpä siinä melun keskellä saada kaikki oikein ja nopeasti. Huomaa kyllä, että muisti on paljon lyhyempi, kun pitää muistaa tuotteita, joiden nimet on vieraalla kielellä.

Välillä aksentin takia en saa selvää. Muistan kun alkupäivinä asiakas pyysi "jug of coke" tarkoittaen kannullista kokista, minä kuulen "jack and coke" (jack daniels and coke). Sitten kysyn, että laitetaanko pot-lasiin vai 7 oz lasiin, asiakas sanoo "jug". Minä olen, että jopas ny, kannullinen jack and cokea, kipitän kysymään muilta työntekijöiltä, että kuinka monta nipsia (30 ml mittaa) jugiin tulee. Ahaa, neljä. Siinä vaiheessa onneksi mullekin menee perille, että hiton blondi, kannullinen kokista, ei muuta pälli.

Täällä hotellissa (motellissa) on kolme paikkaa, missä voidaan olla töissä. On public bar, bistro (ravintolapuoli) ja function room, missä järkätään häitä, synttäreitä yms. Perjantaina piti olla hirveän kiire ilta: koko henkilökunta oli töissä ja kaikki odotti joutuvansa juoksemaan koko illan tiskin takana. Mä olin baarimikkona jonkun tytön 21-vuotisbileissä ja odotin näkeväni kunnon pippalot. Miten kävikään. Paikalle oli hommattu DJ ja kaikki pippalokrääsät, mutta paljon kukaan ei loppuviimein juonut paljo mitään. Odotin, että juhlavieraina olis ollut lähinnä tän tytön tuttuja ja kavereita, mutta samoissa juhlissa sipulirenkaita dippiin kastoi myös tytön mummot, tädit ja muut sukulaiset samalla kun DJ soitti viimeisimpiä bilehittejä. Synttärisankari kiersi kyselemässä, että "are you having fun?". Laimeimmat synttärit mitä oon nähnyt. Ja mun omilla 18-vuotissynttäreillä teemana oli sentään lastenjuhlat.

Lauantai olikin sitten oikeesti kiireinen ilta. Onneksi oltiin aloitettu viikkoa aikaisemmin täällä työskentely, sillä olis ollut ihan hirveetä opetella kassankäyttöä yms. sinä viikonloppuna. Baari oli niin täynnä, että meiltä loppui yhdessä vaiheessa vaihtorahakolikot ja kaikki schooner-lasit, vaikka joku oli kokoajan likaisia astianpesukoneeseen laittamassa. Kiva siinä oli seistä, kun asiakkaat heiluttelee seteleitään sun nokan edessä, että täällä haluttais tilata. Joo joo, ihan kohta, mulla on nyt kiire seistä tässä paikoillaan.

Täällä en kyllä uskalla lähteä ulos yksin pimeällä. Ja täällä tulee pimeä tosi aikaisin. Joten Colesinkaan ei viitti enää puol kasin aikaan lähteä maantienvartta kävelemään. En halua päätyä kenenkään kellariin. Meidän kämppis Anna on työskennellyt täällä kuukauden ja saanut jo ekan stalkkerinsa. Oltiin kaikki kämpillä yksi ilta ja ovi oli auki ku oli niin kuuma. Yhtäkkiä kuulin, että ihan ku joku olis tipauttanut avaimet jonnekin. Kurkkasin ovesta ulos meidän partsille ja nään lattialla avainnipun ja alhaalla miehen. Nostan avaimet ja kysyn että onko nää sun. "Joo on ne, luulin sua joksikin toiseksi, voitko heittää ne alas" Heitän avaimet miehelle ja mietin mielessäni, että miksi hitossa joku heittelee avaimiaan tänne. Seuraavana se kysyy, että haluanko nähdä (tähän joku sana jota en muista, mutta tajusin, että se puhuu jostain eläimestä)? Se alkaa availemaan kantamaansa suurta kangassäkkiä ja siellä on ihan hemmetin iso KÄÄRME. Semmonen kädenpaksuinen (tai siis ehkä mun kädenpaksuinen, ei nyt sentään mikään Anakonda) ja pitkä ku mikä. Että mitä hittoa. Se ottaa sen päästä kiinni ja alkaa esittelemään sitä kuin mikäkin eläintenkesyttäjä. Tässä vaiheessa Anna sai sanottua Marille ja mulle, että tuo on hänen stalkkerinsa ja mentiin takasin sisälle. Edellisellä viikolla tän kämpän yks ikkunoista oli rikottu ja seuraavalla viikolla tän hotellin omistajien kämppään (joka on tässä alueella kans) oli murtauduttu. Hyvin turvalliselta paikalta siis vaikuttaa! Kun omistajat sai kuulla Annan stalkkerista ne otti asian (onneksi) vakavasti ja nyt Anna saatetaan kotiin aina kun mahdollista, jos on ollut töissä myöhään. Mut ja Mari kuulemma voitais saattaa kans, mutta itse en kyllä jaksa jäädä venailemaan jotain vartijaa joka ilta tuon 50 metrin matkan takia. Kuuluisia viimeisiä sanoja, hope not.

Täällä suurinosa muista työntekijöistä on ollut mukavia ja ymmärtäväisiä. Jotkut suhtautuu ehkä hitusen alentavasti, eikä niiden mielikuvaa meistä ainakaan parantanut se, että ekaan työvuorolistaan meidät oli merkitty sanalla "backpacker". Joo ei ne mitään ihmisiä ole, ei niillä ole nimiä tai mitään, ne on nääs backpackereita! (Toim. huom. Seuraavalla viikolla työlistoista ja kaikista muista papereista löytyi henkilöt nimeltä Mari ja Karohina, close enough!) Se välillä ärsyttää, että on ns. työntekijähierarkiassa siellä alakastissa. Tai, että ku ei olla vakituisia työntekijöitä vaan casual staffia, niin monesti tapahtuu niin, että ite kuuraa pöytiä hiki hatussa kun muut juoruilee keskenään. Mutta et sä voi sinne sekaan mennä seisoskelemaan (ei sillä että haluisin, työmoraalini on korkea kuin eiffeli, work work work). Ja sitä paitsi, en mä niiden keskusteluun tönkköenglannillasi mitään voi oikein kauhean luontevasti heittääkään. Onkin  mukavaa kun kämppiksinä ei ole vaikka joukko englantia äidinkielenään puhuvia, vaan Anna on se, joka joutuu sopeutumaan meidän retarditason keskustelutaitoihin ;D Puhutaan kyllä pääasiassa aina englantia täällä kämpillä. Vaikka mulla oliskin asiaa vaan Marille, niin jos Anna on kuulolla niin englanniksi sen sanon.

Maria asiakkaat luulee välillä kiwiksi, eli että se olis kotoisin Uudesta-Seelannista. Monet on kysynyt multa oonko Irlannista tai sitten Ruotsista. Mutta kaikkein huvittavinta on se, kun on jotain töpeksinyt, niin sillon niiden seuraava kysymys on, että ootko amerikkalainen :D Ja tää on tapahtunut sekä Marille että mulle, tuntuu olevan kova luotto jenkkeihin. Kun jollekin humalaiselle sitten kertoo olevansa Suomesta niin loppuillan sun lempinimi onkin "Miss Finland!!!" tai vaan "Finland!!!". Koko illan. Niinku vitsi ei vanhenis. I k i n ä.

Ja nyt tajuttiin, että meitä on verotettu väärin (täällä palkka maksetaan viikottain). Tai siis meitä on verotettu  liian vähän. Working Holiday -viisumilla maassa työskentelevinä meidän veroprosentti on huima, 29 %. Onneksi tajuttiin tämä nyt eikä myöhemmin. Kiva alkaa tuhlattuja rahoja makselee takaisin. Mutta tuo väärä prosentti johtu siitä, että oltiin rastitettu väärä kohta yhessä niistä kaavakkeista, jotka meille läjäytettiin täytettäväksi. Luultiin, että kaikki meni oppikirjojen mukaisesti, kun saatiin vielä apua vastaanotossa työskentelevältä naiselta. Ei sekään sitten ollut kai ihan kartalla. Hankalia nämä viralliset jutut.

Ja jotta tämän postauksen otsikon toinenkin puolisko tulisi mainituksi, niin loppuun ihan mielettömän ihania uutisia! Mentiin käymään uudessa ruokakaupassa täällä Gladstonessa ja siellä oli suomalaista VAASAN RUISNÄKKILEIPÄÄ <3 Valmistettu Espoossa, feels like home. Oon yrittänyt löytää täältä ees jollain tasolla ruisleiväksi tunnistettavaa leipää, Pumpernickelit oli outoja. Nyt onnisti, katsokaa nyt tätä uljasta pakettia.

Kaunista. *kyynel*

Karohina aka Karoliina