Viimisiä viiään!

Tännään jo piti sanoa heipat varaäiskälle ja varaiskälle koska ne lähti Perthiin fiksaan Cliven käden. Tuntuu niin tyhmältä ajatus että lähtään pois Newmanista. Jos jossain on mun koti ollu niin se on täällä. Minun oma pikku karavaaniasunto on niin söpö etten halua luopua siitä. Enkä halua jättää minun asussiperhettäkään. Nämä täällä lyö vetoa kuinka kauan menee että tullaan takas. Puoli vuotta oli Suen veikkaus. Jää nähtäväksi..

Törmättiin suomalaiseen. Tai Karo törmäs. 41-vuotias Hannu mister on asunu täällä 40 vuotta. Puhuu silti ihan ymmärrettävää suomea jokseenkin hassulla aksentilla ja hokee yeah koko ajan niin tietää että englanti on sen ykköskieli selvästikki!

Mitähän me ollaan tehty. Ömm aika pitkälti töitä. Niin ja käytiin me Karajinissä roadtripillä Karon ja Paulan kanssa. Aivan mieletöntä oli päästä hetkeksi pois samoista kuvioista. Karajini on luonnonpuisto ja siellä ensimmäiseen kertaan KAHTEEN kuukauteen pääsin uimaan!! Vettä on ollu tosi ikävä. Se oliki aika ihanaa ku kuuli vesiputouksen kohinan jo kauas ja pompin riemuissani että VETTÄ VETTÄ Kuunnelkaa vettä! Kuinka voikaan ihmislapsi olla mielissään. Mutta päivä oli kaikin puolin aivan mahtava ja meillä oli oikeen mukavaa vaikkei ihan kaikkea luonnonpuistossa nähtykään. Niin ja harhailtiin me menomatkalla yks kertaa 100 kilometriä pitkä lenkki. Jos ois käännytty 20 km aiemmin oikealle niin ois päästy tuntia aiemmin perille ja säästetty 100 km beensoissa. Siinä sitten mietittiinki autossa että mitä ttua ku kaikki sano että sinne ajaa kahessa tunnissa ja meillä menee kolme. No joo ei menis jos pitäisitte silmät auki! Kaikki vesilammikot oli jäätävän kapuamisen ja kiipeämisen takana ja koska ollaan laiskoja paskoja jaksettiin vaivautua vaan kahdelle altaalle. Siellä ensimmäisellä altaalla oli yks jäbä joka näytti musta ihan tosi tutulta. Karolle siinä yritin selittää että tiijäkkö nää tuon ja meikä tietää tuon jostaki mutten saa päähän mistä ja sitten mulla tuli mieleen että se on ranskalainen. Missä me on tavattu ranskalainen jäbä. Mieti Mari mieti. Airlie beach!!! Se on se ranskalainen kokki Airlie beachiltä ku oltiin niiden suomalaistyttöjen kavereilla illastamassa. Karo sitten rohkiana meni jutteleen sille ja aluksi se ei alkanu millään kertomaan mittään itestään, mutta Karo itsepintaisena selvitti että SAMA tyyppi. Hassua tavata joku ihan randomhetkentuttu neljä kuukautta myöhemmin, aika tarkalleen toisella puolella Australiaa, uimassa luonnonpuistossa. Jännä. Muut altaat nähtiinki sitten näköalapaikoilta ja todettiin että joo hmm ei meillä riitä aika eikä keuhkot kiivetä tuolta ylös. Paluumatka meni sitten vähän vakavammissa tunnelmissa. Meillä oli lainassa meidän pomon äitin auto ja meidän tuurillahan siihen tuulilasiin lensi kivi ja teki särön ja me oltiin paniikissa! Ei niinkään Suen reaktiota vaan Cliven. Clive on välillä tosi paha suustaan. Ensimmäisenä ku päästiin perille niin tytöt meni kertoon mitä tapahtu ja Sue oli tosi ok ja sano että ei hättää tuommosta sattuu ja kaikki hyvin älkää hättäilkö. Minä olin sitten siinä ku Sue kerto Clivelle ja mää ihan paskanjäykkänä ootin jotaki Voi vitun ääliöt ettekö te saatanan pällit ossaa vittu autoa ajaa FUCKFUCKFUCK, mutta Clive vaan pyöräytti silmiä ja repes nauramaan! Hmm. Mitä? Ok ollaan tosi pahoillamme moikka. Ja näin ku myöhemmin miettii, niin en tajua ees miksi panikoitiin. Se oli aivan täys vahinko jolle kukaan meistä ei voinu mitään. Niin ja Sue tuumas oishan siinä voinu käydä vielä huonommin ja se kivi lentää keskelle tuulilasia, mutta onneksi vaan tuulilasin sivulla alakulmaan tuli se juttu en tiiä miksi sitä sanotaan. Kauheen selkeetä taas tää mun teksti. Mahtavaa. Mutta sitten mentiin vielä hienosti illastaan bistroon ja omnom oli hyvvää ja mukava syyä oikeasti ulkona. Seurassa ja Bobbyn väsäämissä drinkeissäkään ei ollut valittamista!

 

Mutta ne heipat. Voi hyvää päivää kuinka perseestä on sanoa heipat ihmisille joista on tullu sulle ihan törkeän läheisiä. Meidän lähtö puhutti aika pitkälti kaikkia ja monta päivää etukäteen kaikki oli vaan että jääkää jääkää pliis jääkää. Ja mehän haluttiin jäädä jäädä ja pliis jäädä. Paula itkeskeli jo päivän etukäteen ja tuli itellekki superpaha mieli. Viimistä työvuoroa aloittaessa en ees ymmärtäny että oon oikeesti lähtemässä pois, vaikka olin pakannu ja siivonnu oman kömmänän mutta silti ajatus seuraavan päivän lennosta tuntu tosi kaukaiselta. Sain runon yhdeltä kaverilta ja fiksuna muijana luin sen kesken työpäivän. Siinäpä sitten tajusin että vittu meikä on lähössä, en halua, voinko jäädä pliis, älkää pakottako mua lähteen. Mulle tuli fyysisesti paha olo, siis oksetti, ajatus lähtemisestä. Oltiin tosi yllättyneitä ku saatiin kasoittain lahjoja työvuoron jälkeen, oli sormikasta, kaulakorua, korttia, meikkiä, matkavermeitä ja mitäs kaikkea. Hirveäähän se oli heipat sanoa. Meijän keittiöapulaiselle sanoin jo heippa sillon yöllä töiden jälkeen. Vaikeaa siinä on pitää pokerinaamaa ja olla itkemättä ko toinen itkee. Meistä tuliki Simonin kanssa tosi läheiset ja pelottaa jos ei enään nähdäkään vaikka tarkotus kovasti olis! Paula, Meray ja Sophie sitten aamutuimaan meijät kävi nakkaamassa kentälle. Ja vaikka Bobby kovasti lupas kans tulla asemalle morjestaan niin meijän pieni bistrokuningatar oli aamulla niin uupunu ettei jaksanu. Mukava ajatus on myös että Paula toivon mukaan tulee meijän kanssa Thaimaaseen, meijän kotimatkalla. Hui. Kotimatka. Kohta.

Löydettiin Perthin hostellista kasa lehtiä, SUOMEKSI! Oli Annaa, Oliviaa ja Hyvää terveyttä. Mää oisin jättäny ne Hyvät terveydet hyvänä ihmisenä jollekki toiselle suomalaisreippuressaajalle, mutta Karpatsio halus ottaa ne mukaan. Ja tuossa se just vouhottaa kuinka mielissään lukee nuita artikkeleita ja kuinka jees lehti se Hyvä terveys on! Siinäpä onki jollekki joululahjaidea Karolle, Hyvän Terveyden vuosikerta. Vai onko tuo sen minkä saa ilmaseksi apteekista? No mutta itekki oon aika tarkasti lueskellu nuo Oliviat ja Annat sanasta sanaan ja yhdestä artikkelita löysin mun ja Karoliinan pari(ystävyys)suhdetta kuvaavan tekstin. Nimet ja vuosiluvut muutettu:

"Olemme hyvin erilaiset: minä touhotan, Karoliina on zen. Nyt olemme olleet yhdessä kaksi ja puolivuotta enkä pysty kuvittelemaan elämää ilman Karoliinaa. Hän osaa tarvittaessa rauhoittaa minut, ja jos olen kiukkuinen, Karo saa minut naps vaan nauramaan. Olemme sulautuneet yhteen ja osaamme antaa toisillemme tarvittaessa tilaa. Lapsia meillä ei ole. Ei niitä kaikille siunaannu."

Kipinkopin kopsis, kuullaan taas

Mari

Feels like home

Kuvamateriaali ei sitten liity oikein mitenkään tekstiin, tungen nyt vaan tähän kuvia koko Newmanin ajalta...

Taalla puhaltelee sellaiset muutoksen tuulet, ettei mitään järkeä. Uuden omistajan myötä kaikki on ollut vähän varpaillaan viime aikoina. Okei, eikä ihan vähääkään. Meidän pomot oli aluksi mielissään uudesta omistajasta, jolla on halua sijoittaa paikkaan. Ja paikka onkin ollut sen jälkeen melkoisen remontin alla. 

Meille tuli uudet kassat. Kosketusnäytölliset, oikein modernia on nyt. Ekoina päivinä vihasin niitä. Ekat päivät oli suorastaan helvetistä. Ei muuten, juomien kanssa ne oli oikein kätsyt, mutta ruokatilausten kanssa oli melkoista setvimistä. Stressisuoni sykki otsalla aina kun piti ottaa tilauksia vastaan. Ja koska nämä uudet kassat on niin teknillisen edistyksekkäitä niin tokihan niiden mukana tulee kaikki teknilliset errorit kaupan päälle. Välillä koko järjestelmä on offlinessa ja toisinaan tietokoneohjelma tekee muutoksia tilauksiin itestään. Niin ku yks ilta ku Mari laittoi tilaukseen kaksi faccaciaa ne tulostui keittiöllä kahtena chicken parmana. Ja välillä tilauslapuista puuttuu pöytänumerot ja kaikkea muuta mukavaa. Mutta onhan se hienoa ku on kosketusnäyttö. Nämähän on pieniä murheita siihen nähden, ettei tartte painella nappuloita...

Mä en oikein tiedä kuinka paljon on järkevää kirjoittaa nettiin omasta työpaikasta, mutta tämä on edelleen reissublogi ja nämäkin asiat on osa meidän reissua. Sanotaan nyt vaikka näin, että tällä hetkellä kellään ei ole oikein tietoa mihin suuntaan tämä paikka menee. Meidän pomot tuntee olonsa tällä hetkellä vähän uhatuksi ja epämukavaksi, eikä ole varmaa, että he tulevat jatkamaan täällä. Johtuen lähinnä siitä, että uusi omistaja tulee jäämään naisystävänsä kanssa Newmaniin. Kemiat ei oikein tunnu kohtaavan. Toisaalta heidän tulonsa jälkeen koko meidän vanha henkilöstö tuntuu hitsaantuneen paremmin yhteen, kun kaikki tuntevat enempi tai vähempi samoin. Omistajalla on firmoja ja sijoituskohteita pitkin poikin Australiaa, mutta hän haluaa pistää päämajansa tänne, sillä suunnitelmissa hänellä on rakennuttaa viereiselle tontille hotelli. Ja meidän bistrosta aiotaan tehdä fancy ravintola sen asiakkaille. Marin kanssa voivoteltiin vielä pari viikkoa sitten, että hitto ku on vähän aikaa enää Newmanissa. Nyt tuntuu, että se jäljellä oleva aika menee varmaan aika hitaasti (toim. huom. ei se menny hitaasti vaan ihan yhtä nopeesti ku aikaisemminkin!)

Valittaakseni vielä vähän lisää täytyy kertoa, että Kanada-Nick lähti Nepaliin. Hassua miten tuntuu kuin yhden ihmisen myötä porukasta olis lähtenyt useampi kuin vain yksi. Nick oli ehdottomasti yksi parhaimmista tyypeistä, mitä ollaan tavattu. Jäähyväiset on vaan niin sieltä ja syvältä. Mutta kuten Mari sanoi niin toisaalta saa olla vain kiitollinen, että on noinkin huipun ihmisen saanut tuntea. Lauantaina oltiin viihteellä Nickin viimeisen illan kunniaksi. Mentiin yhden työkaverin äidin synttäreille. Shotit teki tehtävänsä, oli oikein railakasta :D Viideltä aamuyöstä söin puoliksi jäässä olevaa kanankoipea. Mmm'mmm.

Meidän yhteiskeittiöstä katoaa sillon tällön ruokaa. Mikään ei ärsytä yhtä paljon. Pidin tälle Samvais Gamgin kaksoisolennolle kunnon saarnan, kun se oli syömässä jonkun muun staff mealia. "No se oli siellä ilman nimeä, et sä jättäis hostellissakaan ruokaas jääkaappiin nimeämättä sitä". No kettu ku tämä ei ole mikään hostelli prkl, tää on meidän koti ja perhe tällä hetkellä. Ärsyttää niin paljon ihmiset, jotka ei ota yhtään muita huomioon. Töitten jälkeen puhuttiin asiasta Bobbyn, Paulan ja Marin kanssa. Lopulta tehtiin näin hieno kyltti keittiöön :D Me ainakin naurettiin tälle kaksinkerroin silloin kahdelta aamuyöstä :D 

-----------

Ja olen taas unohtanut kirjoittaa. On tapahtunut yhtä jos toista.

Sam sai potkut. Potkujen syynä se, että se ei ollut tehyt yhtä juttua mitä sen oli käsketty tehdä, koska "sitä ei kiinnostanut". Ei ikinä tulis mieleenkään sanoa esimiehelle noin. Potkujen takana tietysti monta muutakin syytä, mm. se, että se ei olut hyvä... Se oli lähtenyt aamulla ennen muiden heräämistä ja jatkanut matkaa. Newmanista ja potkuista yleensä, niin kaivostyöntekijöillä siihen ei ilmeisesti paljoa vaadita. Oltiin yhden tutun tutun kotibileissä, melun takia poliisit tuli käymään ja tämä tutun tuttu sai siitä syystä potkut. En tiedä vaikuttiko asiaan se, että se olis viikon päästä muutenkin ollut lähdössä. 

Työpaikansisäiset kuviot on taas muuttunut. Palvottua ja ylistettyä brittimiestä on vihdoin alettu tarkkailemaan. Eikä siihen enää luoteta. Ja koko muu henkilöstö tietää missä mennään. Se on vaan niin mukava kun sen kanssa juttelee, mutta kaksinaamainen kuin mikä. Ja ehkä henkisesti vähän kipeä kanssa, koska valehtelee jatkuvasti ja varmasti itsekin uskoo valheisiinsa. Ja varas. Kysyin siltä yks kerta, että miks sä ostelet näitä juomatölkkejä, ku limsaa saadaan ilmaiseksi postmix-pyssystä. Se kerto, ettei ostakaan, vaan saa käyttää meidän pomon tiliä, koska hänellä on erikoisoikeus. Eikä sille semmosta oikeutta ole missään vaiheessa kuulemma annettu. Kuulemma myös löydetty lompakko on jonnekin hups vaan kadonnut baarin takaa. Sillä on hirveet paineet tehdä joka viikko tietty tuntimäärä, jotta se saa "vietyä" 1000 dollaria viikossa kotiin. Sitten kun se tekee ylimääräisiä siivous- ja korjaustöitä aamuisin, niin se puolitehoisena sitten raahautuu iltavuoroihin. Tästä aiheesta olis niin monta stooria kerrottavana, mutta mutta jos nyt jätän ne jakamatta.

Pääsin minä käymään lääkärissäkin! Maanantaiaamuna heräsin hirveeseen jomotukseen ja olo oli hoopo. Staff meetingissa kavin kuuntelemassa mitä uudella omistajalla oli sydämellään, jonka jälkeen nukuin. Päikkäreidenkään jälkeen olo ei ollut parempi ja kuumemittari näytti 38,9. EEIIII. En halua olla kipeä, haluan mennä töihin. Seuraavat kolme päivää menikin lämmön huidellessa yleensä tuolla 39 tietämissä (korkeimmillaan 39,6). Ainoa mitä sain syötyä kahden ekan päivän aikana oli sipsit. Yyh. Ajatuskin ruoasta oksetti. Kolmannen päivän aamuna lämpöä oli panadolista huolimatta edelleen 39, niin lähettiin käymään lääkärissä. Mari tuli tueksi ja turvaksi. Odottamaanhan siellä tietty joutu hirveesti. Kolme tuntia taisi koko käyntiin kulua. Eka mitattiin verenpainetta ja otettiin pissanäytettä. Vaikka olin yrittänyt juoda limsaa ja vettä, niin nestehukka tais olla melkonen, koska varmaan 85-vuotias papparainenkin olisi pissannut käskystä nopeemmin ku minä :D Näytteestä ei kuulemma muuta löytynyt, kuin että vähä on nestehukkaa. Älä? :D  

Itse lääkäri ei ollut kauheen miellyttävä tapaus. Ihme nuivee. No antoi saikkulapun ja määräsi veritesteihinkin varmuuden varalta. Hoitaja puhkaisi molempiin käsiin reiät, mutta ei onnistunut saamaan mitään ulos, joten lähetti mut osaavampiin käsiin. Toisella osastolla se ihmeellinen hoitajanainen vasta olikin. Mari ja minä seurataan, kun se vaan lähestyy meitä hullu hymy naamallaan eikä sano mitään aikoihin. Hei vain. Sitten se hoitohuoneessa hirveenä kyselee, että kuka sulta yritti ottaa verta, oliko se semmonen blondi? Sitten kahden hoitajan voimin ne yritti saada niitä näytteitä mun käsivarsista. Kaksi näytettä tarvittiin, kuusi reikää ihoon sain, jei! Aina kun oon käyny verta luovuttaa niin on se ollut vähän hankalaa niiden löytää multa suonia, mutta nyt nestehukan takia oikein sitten erityisvaikeaa. Onneksi jo seuraavana päivänä olo oli parempi. Täytyy mainita kuinka yksi päivä meidän pomo ja ravintolapäällikkö piristi mun päivää. Olin nukkumassa pahaa oloa, kun ne koputti mun oveen. Kun menin avaamaan niin niillä oli mukana tommonen hillitön lahjakori! Karkkia, lääkkeitä, juorulehtiä, kukkia, juotavaa... Ei kyllä käynyt mielessäkään, että joku pomo vois olla noin ihana. Olin ihan puulla päähän lyöty. Kuten ollaan sanottu aiemminkin: ihania ihmisiä täällä!

Viime aikoina Australian luonto on tullut aika lähelle. Meillä oli pullokaupassa vajaan viikon ajan myrkkykäärme piileskelemässä. Aina välillä joku sen näki, mutta kohta se taas katosi ja sujahti halkeamista seinän sisään. Aloin olla aika vainoharhainen. Samana iltana meidän yhteiskeittiöstä löytyi skorpioni, se onneksi ei ollut kauhean vaikea kiinniotettava, mutta hyi. Samoin britti-George oli yhden yön viettäyt aika unettomana, kun sen huoneessa oli ollut nyrkin kokoinen musta hämähäkki. Piileskellyt aina jossain sängyn alla. Hyi saakeli. 

Tässä nyt jotain "viimeaikaisia" kuulumisia. Ärsyttää, kun ei ole jaksanut kirjoittaa ajatuksia ylös, niin on asioita unohtunut. Mutta eipä mittää!

Karoliina