Viimisiä viiään!

Tännään jo piti sanoa heipat varaäiskälle ja varaiskälle koska ne lähti Perthiin fiksaan Cliven käden. Tuntuu niin tyhmältä ajatus että lähtään pois Newmanista. Jos jossain on mun koti ollu niin se on täällä. Minun oma pikku karavaaniasunto on niin söpö etten halua luopua siitä. Enkä halua jättää minun asussiperhettäkään. Nämä täällä lyö vetoa kuinka kauan menee että tullaan takas. Puoli vuotta oli Suen veikkaus. Jää nähtäväksi..

Törmättiin suomalaiseen. Tai Karo törmäs. 41-vuotias Hannu mister on asunu täällä 40 vuotta. Puhuu silti ihan ymmärrettävää suomea jokseenkin hassulla aksentilla ja hokee yeah koko ajan niin tietää että englanti on sen ykköskieli selvästikki!

Mitähän me ollaan tehty. Ömm aika pitkälti töitä. Niin ja käytiin me Karajinissä roadtripillä Karon ja Paulan kanssa. Aivan mieletöntä oli päästä hetkeksi pois samoista kuvioista. Karajini on luonnonpuisto ja siellä ensimmäiseen kertaan KAHTEEN kuukauteen pääsin uimaan!! Vettä on ollu tosi ikävä. Se oliki aika ihanaa ku kuuli vesiputouksen kohinan jo kauas ja pompin riemuissani että VETTÄ VETTÄ Kuunnelkaa vettä! Kuinka voikaan ihmislapsi olla mielissään. Mutta päivä oli kaikin puolin aivan mahtava ja meillä oli oikeen mukavaa vaikkei ihan kaikkea luonnonpuistossa nähtykään. Niin ja harhailtiin me menomatkalla yks kertaa 100 kilometriä pitkä lenkki. Jos ois käännytty 20 km aiemmin oikealle niin ois päästy tuntia aiemmin perille ja säästetty 100 km beensoissa. Siinä sitten mietittiinki autossa että mitä ttua ku kaikki sano että sinne ajaa kahessa tunnissa ja meillä menee kolme. No joo ei menis jos pitäisitte silmät auki! Kaikki vesilammikot oli jäätävän kapuamisen ja kiipeämisen takana ja koska ollaan laiskoja paskoja jaksettiin vaivautua vaan kahdelle altaalle. Siellä ensimmäisellä altaalla oli yks jäbä joka näytti musta ihan tosi tutulta. Karolle siinä yritin selittää että tiijäkkö nää tuon ja meikä tietää tuon jostaki mutten saa päähän mistä ja sitten mulla tuli mieleen että se on ranskalainen. Missä me on tavattu ranskalainen jäbä. Mieti Mari mieti. Airlie beach!!! Se on se ranskalainen kokki Airlie beachiltä ku oltiin niiden suomalaistyttöjen kavereilla illastamassa. Karo sitten rohkiana meni jutteleen sille ja aluksi se ei alkanu millään kertomaan mittään itestään, mutta Karo itsepintaisena selvitti että SAMA tyyppi. Hassua tavata joku ihan randomhetkentuttu neljä kuukautta myöhemmin, aika tarkalleen toisella puolella Australiaa, uimassa luonnonpuistossa. Jännä. Muut altaat nähtiinki sitten näköalapaikoilta ja todettiin että joo hmm ei meillä riitä aika eikä keuhkot kiivetä tuolta ylös. Paluumatka meni sitten vähän vakavammissa tunnelmissa. Meillä oli lainassa meidän pomon äitin auto ja meidän tuurillahan siihen tuulilasiin lensi kivi ja teki särön ja me oltiin paniikissa! Ei niinkään Suen reaktiota vaan Cliven. Clive on välillä tosi paha suustaan. Ensimmäisenä ku päästiin perille niin tytöt meni kertoon mitä tapahtu ja Sue oli tosi ok ja sano että ei hättää tuommosta sattuu ja kaikki hyvin älkää hättäilkö. Minä olin sitten siinä ku Sue kerto Clivelle ja mää ihan paskanjäykkänä ootin jotaki Voi vitun ääliöt ettekö te saatanan pällit ossaa vittu autoa ajaa FUCKFUCKFUCK, mutta Clive vaan pyöräytti silmiä ja repes nauramaan! Hmm. Mitä? Ok ollaan tosi pahoillamme moikka. Ja näin ku myöhemmin miettii, niin en tajua ees miksi panikoitiin. Se oli aivan täys vahinko jolle kukaan meistä ei voinu mitään. Niin ja Sue tuumas oishan siinä voinu käydä vielä huonommin ja se kivi lentää keskelle tuulilasia, mutta onneksi vaan tuulilasin sivulla alakulmaan tuli se juttu en tiiä miksi sitä sanotaan. Kauheen selkeetä taas tää mun teksti. Mahtavaa. Mutta sitten mentiin vielä hienosti illastaan bistroon ja omnom oli hyvvää ja mukava syyä oikeasti ulkona. Seurassa ja Bobbyn väsäämissä drinkeissäkään ei ollut valittamista!

 

Mutta ne heipat. Voi hyvää päivää kuinka perseestä on sanoa heipat ihmisille joista on tullu sulle ihan törkeän läheisiä. Meidän lähtö puhutti aika pitkälti kaikkia ja monta päivää etukäteen kaikki oli vaan että jääkää jääkää pliis jääkää. Ja mehän haluttiin jäädä jäädä ja pliis jäädä. Paula itkeskeli jo päivän etukäteen ja tuli itellekki superpaha mieli. Viimistä työvuoroa aloittaessa en ees ymmärtäny että oon oikeesti lähtemässä pois, vaikka olin pakannu ja siivonnu oman kömmänän mutta silti ajatus seuraavan päivän lennosta tuntu tosi kaukaiselta. Sain runon yhdeltä kaverilta ja fiksuna muijana luin sen kesken työpäivän. Siinäpä sitten tajusin että vittu meikä on lähössä, en halua, voinko jäädä pliis, älkää pakottako mua lähteen. Mulle tuli fyysisesti paha olo, siis oksetti, ajatus lähtemisestä. Oltiin tosi yllättyneitä ku saatiin kasoittain lahjoja työvuoron jälkeen, oli sormikasta, kaulakorua, korttia, meikkiä, matkavermeitä ja mitäs kaikkea. Hirveäähän se oli heipat sanoa. Meijän keittiöapulaiselle sanoin jo heippa sillon yöllä töiden jälkeen. Vaikeaa siinä on pitää pokerinaamaa ja olla itkemättä ko toinen itkee. Meistä tuliki Simonin kanssa tosi läheiset ja pelottaa jos ei enään nähdäkään vaikka tarkotus kovasti olis! Paula, Meray ja Sophie sitten aamutuimaan meijät kävi nakkaamassa kentälle. Ja vaikka Bobby kovasti lupas kans tulla asemalle morjestaan niin meijän pieni bistrokuningatar oli aamulla niin uupunu ettei jaksanu. Mukava ajatus on myös että Paula toivon mukaan tulee meijän kanssa Thaimaaseen, meijän kotimatkalla. Hui. Kotimatka. Kohta.

Löydettiin Perthin hostellista kasa lehtiä, SUOMEKSI! Oli Annaa, Oliviaa ja Hyvää terveyttä. Mää oisin jättäny ne Hyvät terveydet hyvänä ihmisenä jollekki toiselle suomalaisreippuressaajalle, mutta Karpatsio halus ottaa ne mukaan. Ja tuossa se just vouhottaa kuinka mielissään lukee nuita artikkeleita ja kuinka jees lehti se Hyvä terveys on! Siinäpä onki jollekki joululahjaidea Karolle, Hyvän Terveyden vuosikerta. Vai onko tuo sen minkä saa ilmaseksi apteekista? No mutta itekki oon aika tarkasti lueskellu nuo Oliviat ja Annat sanasta sanaan ja yhdestä artikkelita löysin mun ja Karoliinan pari(ystävyys)suhdetta kuvaavan tekstin. Nimet ja vuosiluvut muutettu:

"Olemme hyvin erilaiset: minä touhotan, Karoliina on zen. Nyt olemme olleet yhdessä kaksi ja puolivuotta enkä pysty kuvittelemaan elämää ilman Karoliinaa. Hän osaa tarvittaessa rauhoittaa minut, ja jos olen kiukkuinen, Karo saa minut naps vaan nauramaan. Olemme sulautuneet yhteen ja osaamme antaa toisillemme tarvittaessa tilaa. Lapsia meillä ei ole. Ei niitä kaikille siunaannu."

Kipinkopin kopsis, kuullaan taas

Mari