I've still got sand in my shoes

Newmanin jättäminen tuntui oudolta. Viimeinen ilta oli outo. Kaikki oli outoa. Sanoa heipat kaikille. Kaksi kuukautta menivät hujahtaen, mutta olivat tarpeeksi luomaan meille kodin ja Aussi-perheen. Kaikki työyhteisön jäsenet eivät luonnollisestikaan tulleet yhtä läheisiksi kuin toiset, mutta ydinryhmä oli tiivis. Viimeisen työillan viimeisinä hetkinä tuntui, ettei osannut tehdä mitään, kun olo oli niin haikea. Toisaalta odotti innolla uusia seikkailuja, toisaalta olisi halunnut jäädä. Tuntui ihanalta, kun tunnekin oli molemminpuolinen. Gladstonessa jäi australialaisesta työilmapiiristä ja paikallisten työmoraalista negatiivinen kuva. Täällä taas tilanne oli päinvastainen. Mieltä lämmittää ajatus siitä, että olisimme tervetulleita halutessamme takaisin, vaikka reaalisesti ajateltuna näin tuskin tulee tapahtumaan. Kun alettiin siivoilemaan baaria, kävin jukeboxista laittamassa kolme biisiä, joista kaksi toivat muistoja Australiasta ja Newmanista ja kolmanneksi itselleni henkilökohtaisen kappaleen ja pitkäaikaisen suokkarini. Paula laittoi sitten jäljellä olevat asiakkaat laulamaan sitä biisiä yhteislauluna :D Melkoinen kyseisen biisin raiskaushan tuo oli, mutta harvoinpa sitä kuulee lempibiisiään kymmenpäisen humalaisen aussikuoron säestyksellä :D 

Ja kieltämättä nyt kuvia kattellessa tulee ikävä huippuja tyyppejä. 

Hyppään nyt Perthin yli, kun Mari kirjoittelee siitä. Perthistä oli mukava lähteä kohti uutta. Perth on mukava kaupunki, vaikka se pysyi kuitenkin vähän etäisenä, eikä siihen syntynyt samanlaista rakkaussidettä kuin esimerkiksi Brisbaneen.

Darwinin lentokentällä vaihdoin ekaksi farkut taas tuttuihin shortseihin. Jihuu! Kesä! Ulospäästyämme alkoi tuttu suomalainen valitus, kun mikään ei taas olekaan sitten yhtään hyvin. Voi kettu on niin kuuma, ja niin helkutin kostea, mulla on ihan selkä märkänä, paaaaaaaaaaah. Shuttle bus heitti meidät hostellille. Vastaanotto ei ollut auki, mutta joku tyyppi hoiti meille avaimet ja lakanat. Huomenna voitaisiin sitten tulla maksamaan, jos jätätte passit tänne. Me oltiin sitten, että eee-hei, me ei kyllä passeja jätetä minnekään. Mari varsinkin oli hanakasti pitämässä sitä itellään, koska sillä ei muuta henkkaria ole. Sovittiin sitten, että jätetään vaan mun ajokortti sinne talteen. Eka kerta, kun missään hostellissa pyydetään henkkareita säilöön, outoa. Hankkisivat kopiokoneen. 

Hostelli on ihan ok. Pari ekaa päivää oltiinkin lähinnä huoneessa nauttimassa ilmastoinnista, koska ulkona hiki virtaa. Ei ymmärretä miten Paula on voinut olla Darwinissa pari kk töissä, kun sillon täällä oli vielä kuumempi ja kosteampi. Ekoina päivinä nukuttiin paljon. Epäiltiin, että kärsitään jonkin sortin working hang overista. Ei vaan jaksanut tehdä mitään. 

Meidän huonekaverina oli kanadalainen poika, jonka kanssa olisin halunnut naimisiin. Marin mielestä se on tosi hyvä idea. Ollaan Marin kanssa tultu siihen tulokseen, että kanadalaiset ihmiset ovat Jumalan lahja muulle ihmiskunnalle. Vaikka ne haluaakin jutella jääkiekosta, kun kuulee, että ollaan Suomesta. sIIS mEiTä eI kIInNoStA. Viidestä tapaamastamme kanadalaisesta täydet viisi on ollut superhauskoja, persoonallisia ja älyttömän hyviä tyyppejä. Ja viisi ihmisyksilöä alkaa musta kuulostaa jo melko tilastollisesti pätevältä otannalta. Nyt vaan pitää toivoa, että tämä Kanada-poika on Adeleidessa tai Melbournessa vielä sillon, kun niille nurkille päästään, niin kutsun sen treffeille sormuskauppaan. KÄNÄDÄ!

Darwinissa me ei oikein tiedetä mitä me tehtäisiin. Onhan tässä Kakadu National Parkia ja muita, mutta kun "just" käytiin Karijinissa, ja ihan "just" jatketaan matkaa Ulurulle, jossa saa eräjormailla varmasti sielunsa kyllyydestä, niin jotenkin kummallakaan ei hirveetä paloa noihin luonnonpuistoihin ole. Olisihan ne varmasti mahtavia ja krokotiileja näkyisi. Mutta silti. Me ollaan ihan vaan tyytyväisiä jo siihen, että täällä on lämmin ja pääsee ottaa aurinkoa vaihteeksi. Krokotiileista puheenollen tää kaupunkihan on yhtä krokotiilia. Krokotiilinäyttelyä ja -kauppaa on jos jonkinlaista. Meitä vähän inhotti käväistä krokotiilinnahkakaupassa. Kun on aina kuullut kuinka epäeettistä tai jotenkin tosi nou-nou on ostaa krokotiilinnahkatuotteita ja täällä niitä mainostettiin jo lentokoneessa ennen kuin oli jalallakaan astunut koko Darwiniin.

Tykätään hirveesti tehdä kaikesta niin hirveen vaikeeta

Tuonne meikäkin tunki lasten sekaan!

Tulijaiskaupan hirveimmät top 3... Veera sun seepra-muki on saanut kilpailijan.

Ihan oikeesti. Jos ei keskitytä edes siihen, että konna menetti henkensä tämän
luomuksen takia, vaan siihen, että ylipäätänsä kuka tämän voisi haluta itselleen??

Kengurunpallipullonavaaja. Yhdyssana, jonka olemassaolosta olin vielä
vähän aikaa sitten onnellisen tietämätön.

Keskitytään vaan näihin  maisemakuviin!

Meidän seuraava iso missio oli tulevan suunnittelu. Kahdesta eri lafkasta käytiin tiedustelemassa hintoja matkoille outbackiin ja kohti Adeleidea. Päätöksiä on aina niin hitsin hankala tehdä. Käytiin rauhoittumassa kahvilla ja kaljalla. Lopulta päädyttiin X travelsin tarjoukseen. Sitä paitsi siellä ei tuntunut, että meille tuputetaan juttuja, joita ei haluta. Ja Peter Pan'sin nainen ei tiennyt kuinka monta asukasta sen omassa kotimaassa on ("Oh, you're from Finland. We don't get that many Finnish people. What's the population of Finland?" "Mmm, about 5,3 million, I guess" "Oh, really, that must be more than what we have in Australia!" "...hmm you have 20 million or something" ).  Pienet ne on jutut välillä mitkä ratkasee. Ei vaan kyllä me mielestämme ihan hyvin järkeiltiin oikea päätös. Mutta kyllä se aikaa vaati. Kuitenkin isoin ostos mitä ollaan tähän mennessä ostettu. Sillä päästään kuitenkin Melbourneen asti. Paljon kivoja juttuja odotettavissa siis!

Yritän aloittaa lenkkeilyn taas. Innostus loppui Newmanissa Nickin lähdettyä, kun ei ollut ketään potkimassa perseelle. Tänään laitoin kellon soimaan 05.00. BUAHAHAA. Ei oikeesti edes naurata. Mutta kuvitteleppa lenkkeillä tuolla helteessä? Viideltä heräsin ja katsoin pihalle. Säkkipimeää. Nukun tunnin lisää, mutta kello kuudeltakaan aurinko ei ollut jaksanut nousta. Mitä. Pirua. Ei mee jakeluun. No lenkkikamat niskaan. Australialaiset eivät  ole yrmyjä aamullakaan vaan pimeällä lenkkireitillä morjestavat vastaantulevaa yhtä iloisesti kuin karavaanarit toisiaan matkalla Kalajoelle. Morning, good morning, morning. Jos nyt jaksaisi aloittaa muunkin liikunnan kuin hostellin ja Colesin välisen. Ei ilmeisesti riitä, että kantaa selässään 20 kilon luggagea, vaan on pitänyt kasvattaa pientä etureppuakin. Te jumalaiset, mutta niin katalat valkosuklaa-TimTamit, mitä olette menneet tekemään! Juustokakutkin ovat olleet ilkeässä juonessa mukana. Viimeksi tänään ostoskoriini hyppäsi täysin huomaamattani Cookies&Cream-juustokakku. Marikin löysi hostellilla laukustaan yllättäen sixpackin kaljaa. Mitä nää on?! No, ei auta, kakku- ja kaljabileet! 

Vaikka kotoa röytyy osin rätisevä Titanic-VHS, lähdimme keskiviikkona katsomaan kyseistä elokuvaa leffateatteriin. Koska  se on nyt KOLMEDEENÄ TUU KATTOO NÄIN LÄHELLÄ ET OO OLLU DICAPRIOTA IKINÄ. Lipussa luki leffan kestoksi 3,5 tuntia. Mitä pirua, eikö se aina ole ollut jotain kolme tuntia vaan? Mielessäni oli skenaario, jossa Cameron kumppaneineen olis vihdoin ottanut tosissaan kyynelten tahrimat katsojapalautteet ja tehnyt uuden parannellun version, jossa viimeiset puoli tuntia keskitytään seuraamaan Jackin ja Rosen onnellista perhe-elämää itärannikon pikkukaupungissa, jossa ne kasvattaa poneja. Mari käski varautua pahimpaan. Se ei uskonut, että niillä olis poneja.  

Sen verran 3D-laseista täällä, että ne on pikkasen smoothimmat ku Suomessa, jossa ne peittää sun naamasta puolet.

Karoliina: "Nääks sä ihan hyvin niillä sun laseilla, pitäiskö nää mainokset näkyy jo kolmedeenä?" 

Mari: "Joo, kyl mulla näkyy. Anna kun mä katon"

*Mari ottaa Karon lasit, laittaa ne päähän, kurkkaa niiden yli ja katsoo taas läpi*

Mari: "Karo, nää on sun aurinkolasit"

NO SIELLÄ OLI PIMEETÄ!

Kaytiin yks päivä markkinoilla. Ei ostettu oikein mitään. Siellä myytiin paljon aboriginaalien tekemää taidetta. Kateltiin postikortteja, jotka kuvasivat heidän elämäntyyliään ja kulttuuria. Sanoin Marille, että haluaisin hirveesti tykätä noista korteista, mutta kun niistä jotenkin ei tule mulle positiivisia mielikuvia. Tykkään yleensä erilaisista kulttuureista ja kielistä, mutta en tiedä onko meillä ollut vähän väärät ympäristöt näihin ihmisiin tutustumisessa. En tiedä, mutta jotenkin tuntuu oudolta tuntea näin. En nyt aio olla poliittisesti korrekti, tämä on vaan mun mielipide, mikä on muodostunut lähinnä Newmanissa asuessa. Siellä tuntui, että paikallinen aboriginaaliväestö eli täysin rappiolla.

Newmanissa aboriginaaliasiakkaisiin suhtautui vähän samoin kuin olisi tullut joku elämäntapajuoppo (mitä monet varmasti olivatkin) viinaostoksille. Kamalaa kirjoittaa noin, mutta totta se ainakin omalla kohdallani oli, vaikka kuinka yritin suhtautua neutraalisti. Tervehdystä ei kuulunut, ohittelivat muita asiakkaita jonossa, puhuivat töykeästi, käskivät sun hakea niille ensin jotain, vaihtoivat sitten mieltään useita kertoja, ja käskevät hakea taas jotain muuta. Yleensä heillä oli resuiset vaatteet ja tosi huono hygienia, ostivat aina halvinta kaljaa, murahtelivat, sanoista ei saanut selvää, riitelivät ja huusivat keskenään, ojensivat rahat ja nousivat taksiin.  Ei Darwininkaan aboriginaaliväestö varsinaisesti mitenkään positiivisesti ole yllättänyt. Tietysti aboriginaalien tilanne on niin monisyinen, enkä alakaan väittämään, että ymmärtäisin tarpeeksi. Valkoiset ihmiset ovat yrittäneet hävittää koko ihmisryhmän ja sitten heidän on pitänyt pakkosulautua uuteen kulttuuriin, niin eipä nykytilanne ole ihmekään. Tietysti yleinen ja maan virallinen kanta on nykyään tosi jeesjees, mutta ihmisten asenteet (kuten omani) ovat varmasti ihan toista. Valtio syynää niille tuhottomasti rahaa, jotka nämä sitten ryyppää. Niille rakennetaan taloja, jotka ne sit hajottaa. Että kun tavallinen pulliainen näkee vain näitä kaupunkilaistuneita, rappiolla eläviä aboriginaaleja, niin liekö ihmekään, ettei arvostus ole heitä kohtaan ihan kymppi. Outbackissa eläviä aboriginaaleja varmasti tosi harva pääsee näkemään. Muistan kun olin Newmanissa kaupassa ja aboriginaalilapset leikkivät leluilla. Tuntematon mies komensi heitä, että älkää leikkikö niillä, jos ette aio niitä ostaa. Voisi kuvitella, että ulkopuolisella olisi kynnys lähteä komentamaan toisen lapsia, mutta ei ilmeisesti tässä tilanteessa. Yksittäistapaus, mutta jäi mieleen. Asennevamma on tietty tarttuvaa, mutta mun mielipide on ainakin lähinnä muodostunut sen mukaan, miten ne on esimerkiksi mua asiakaspalvelijana kohdelleet. Siksi odotetaankin molemmat sitä, että päästään tutustumaan heidän kulttuuriinsa toista kautta. Matka kohti Ulurua alkakoon.

Karoliina