Pot pot pot pot pot...

Pot, pot, pot, pot, potkut sain,
on se vimmattua,
Potkut sain mä toimestain,
syytön ihminen
Mut, mut, mut, mut, muttei lain,
sureta se mua,
Mielin reippain sisukkain,
Vain mä laulelen.


Yleensa en tyoasioita nain julkisesti lahtisi kommentoimaan, mutta koska tama on reissublogi ja viimeaikaiset tapahtumat on niin iso osa meidan elamaa taalla, niin musta mulla on oikeus ja suorastaan velvollisuus avata vahan miten meita ollaan taalla hemmoteltu.

Parin viikon takainen lauantai oli hirvea tyopaiva. Toissa oli ihan sikakiire, tyontekijoita liian vahan, ja kaikki me backpackerit oltiin toissa kolmeen-neljaan yolla. Aamulla Anna heratti meidat kaikki yhdeksalta, etta meidan tyopaikan iso pomo oli laittanut viestin, etta kaikkien meidan pitaa tulla toimistolle. Heti kun unenpopperoisina paastiin sisalle, tama pomo aloitti sanomalla, etta Leanne olisi antanut ilmaiseksi shotteja Marille ja Unalle. Oltiin kaikki puulla paahan lyotyja. Vaikka ei olla tunnettu kuin vahan aikaa, tiesin tasan tarkkaan, etta Leanne ei ole sita tehnyt. Ja Marin tunnen viela paremmin, ja tiesin itsekin tasan tarkkaan, etta vaite ei ollut totta. Pyydettiin todisteita ja niin tama pomo naytti meille sitten valvontakameran kuvaa. JOSSA EI NAKYNYT MITAAN. Ensinnakin kuvakulma oli ihan perkuleen huono, puolet kuvasta peitti viinahylly. Se mita videolla nakyi oli kuinka Leanne rahastaa Unalta ja Marilta oluet. Sitten Leanne laittaa jotain baaritiskille, mutta hyvalla tahdollakaan siita ei saa selvaa, mita se on. Kadet kayvat baaritiskilla, mutta mistaan kameralta ei kuulemma nay mita niissa on. Mutta tietystihan niissa on jotain kiellettya. Totta kai. Ja tahan ainoan videomatskun takia meita koko porukkaa syytetaan nyt varkaiksi. Ihan oikeesti. Tama pomo hoki kokoajan kuinka ollaan "paketti". Etta te kaikki tulitte pakettina ja lahdette pakettina. Me mikaan paketti olla vaan viisi erillista tyontekijaa, jotka loppupeleissa on vastuussa vain omista tekemisistaan. Me ei olla mikaan perkuleen postimyyntipaketti, jonka voi palauttaa kahden kuukauden kokeilun jalkeen takaisin lahettajalle.

Siina hetkessa meita jarkytti se kuinka puun takaa tama kaikki tuli. Kun kasi sydamella voin sanoa, etta olen kaikkeni antanut, tehnyt tyoni hyvin, ja olen oikeesti niin nosso, etten ikina tekisi mitaan kiellettya tai rikollista. Kertaakaan en ole edes ollut minuuttia myohassa toista. Se kaikki tuntui niin epareilulta, ja vastaanvaittaminen tuntui niin turhalta, koska taman miehen olemuksesta huomasi, etta mita tahansa sanottaisiinkaan, niin lopputulos olisi sama. Meidan tulisi lahtea huomenna. HUOMENNA. Ongelma vain on se, etta ollaan Gladstonessa. Jos ei aiemmin olla mainittu, niin taallahan on ihan mahdotonta loytaa majapaikkaa. Ja tama pomo tiesi sen todella hyvin - halusi paasta meista eroon kertaheitolla. Vahat valitti siita miten se tapahtuu. Luulisi isana jonkin verran miettivan asiaa vaikka lastensa kohdalle. Etta on toisella puolella maailmaa, vailla mitaan tukiverkostoa. Ja saa haadon kampasta vuorokauden varoitusajalla. Jokainen motelli ja hostelli on taynna tasta ikuisuuteen kasvavan teollisuuden takia. Vuokrat on karmeita - monet meidankin tyokaverit on joutunut muuttamaan takaisin vanhempiensa luokse, kun asuminen on niin kallista. Siina me mietittiin sunnuntaipaivana, etta missa vietettaisiin seuraavat yot. Junaliput meilla oli varattu 21.paivalle, ja niista ei rahoja saa takaisin. Tilanne tuntui entista lohduttomammalta, kun meidan lappari oli edelleen korjauksessa ja kenenkaan puhelin ei toiminut, koska Vodafone tekee korjaustoita, jonka vuoksi kenttaa ei ollut yhtaan. Yrita siina sitten tehda jotain suunnitelmia. Onneksi saatiin yhdelta tutulta motellin asukkaalta lainattua kannykkaa.

Kyllahan me tajuttiin heti mika on todellinen syy meidan erottamisen takana. Se, etta ollaan kuitenkin lahdossa 21.paiva. Ne tarvii tyontekijoita jouluksi, mutta annettiin niille kuitenkin varoitusaikaa enemman kuin mita laki vaatisi. Ne tietaa, etta saa reppureissailijoita tanne tosi helposti ja nyt niiden vain tarvitsi paasta eroon meista. Tapa, milla se tapahtui on vaan jotain niin kasittamatonta ja absurdia. Se, mika lammitti mielta edes vahan oli muiden tyontekijoiden suhtautuminen asiaan. Meille on lahetetty tekstareita, fb-viesteja, meille tarjottiin yosijaa jne. Ja nama on ne tyypit, jotka on oikeesti nahnyt meidat toissa, ja tietavat, ettei noi potkut ollu millaan tapaa oikeutetut. Yksi vuoropaallikko jopa sanoi meidan edes asiaa pyytamatta, etta voidaan ehdottomasti laittaa hanet suosittelijaksi, jos haetaan myohemmin toista tyopaikkaa Australiassa.  

Se kertoo jotain taman pomon ammattimaisuudesta, etta se ei suostunut tapaamaan meita tuon tapauksen jalkeen, vaikka sita pyydettiin. Vuoropaallikoiden kautta kaytiin sitten mukavaa kirjeenvaihtoa taman ison pomon kanssa. Ja kun pyydettiin, etta saataisiin kukin erikseen kirjallisena syyt meidan erottamiseen mm. se etta meita (tai edes joitain meista) syytetaan varkaudesta, niin han sanookin, ettei meita sallaisesta ole syyttanyt. Siis tama kaikki on niin suurta pelleilya, etta huh huh. Kylla tassa parin kuukauden aikana on tullut tassa paikassa nahtya mielenkiintoisia tapauksia siita, miten taalla hoidetaan henkilostopolitiikkaa, muttei kylla kaynyt mielessa, etta vastaavanlaista sattuis omalle kohdalle. Tuntuu, etta tama tyopaikka ihmisineen rakastaa draamaa. Mita isompi farssi ja show, sen parempi. Saivatpa taas jotain jannittavaa juoruttavaa tallekin viikolle! En enaa kylla ihmettele miksi ihmiset ei viihdy taalla muutamaa kuukautta kauempaa, jos luottamus omaan tyonantajaan rakentuu tallaisten juttujen perusteella. Tyosta itsessaan tykkasin ja asiakkaat on aivan mahtavia, mutta ei tassa paikassa vakihenkilokunta varmaan kovin hyvin voi.

Saatiin siis lainattua tutuilta seka kannettavaa etta kannykkaa, jotta saataisiin vahan jotain hatasuunnitelmaa vakerrettya. Yksi tyokaveri vinkkasi 20 min ajomatkan paassa olevasta leirinta-alueesta, jossa saattaisi olla tilaa. Sinne sitten soitettiin ja yllattaen se mesta ei sentaan ollut tayteen bookattu. Sika sakissa sitten maksettiin varausmaksu. Seuraavat yot majoituttaisiin sitten asuntovaunussa. Repeiltiin huolella loppupaiva. Etta kun aina on ajatellut, etta sillon on asiat todella huonosti, jos saa potkut, haadon ja joutuu muuttaa asuntovaunuun :D Tuo sunnuntaipaiva oli kylla oudoin paiva hetkeen. Aamulla oltiin toimistolla itku kurkussa kuulemassa potkuista ja illalla vaan naurettiin miten hupaisaa tama kaikki on.

"Life is a tragedy when seen in close-up, but a comedy in long-shot.”
Charlie Chaplin 

 Irkkutytot jaksoi viela soitella tyotoimistoon, josta tama tyopaikka saatiin, ja kertoa tapahtumat juurta jaksain. Samoin ne ottivat yhteytta johonkin tyontekijoiden etuja ajavaan paikkaan. Me Marin kanssa jotenkin vasyttiin aika nopeasti puhumaankaan asiasta. Jotenkin ei jaksa keskittya tammoiseen negatiiviseen asiaan taalla Ausseissa, kun on niin paljon mukavia juttuja kokoajan ymparilla. Eniten tietysti arsytti se, miten EPAREILUSTI meita kohdeltiin. Olisi hyva, jos tuo pomo ymmartaisi (edes sitten jonkun virallisen tahon avustuksella), ettei tyontekijoita tai ihmisia ylipaataan voi kohdella noin. Mutta kuten sanottu, tuon ekan paivan jalkeen koko tama jalkipuinti on tuntunut vaan ylimaaraiselta hosellykselta ja taakalta. Eteenpain sanoi mummo lumessa. Ainakin muistan varmasti loppuelamani missa ja milloin sain ekan (ja toivottavasti vikan) kerran potkut. Ja haadon.

Una oli muuten hyva, kun Gladstonen paikallislehden toimittaja sattui pysayttamaan sen kadulla ja kysyi lomasuunnitelmista. Una sitten postasi Facebookiin statuksen, jossa kertoi, etta lahiaikoina han tulee nakymaan paikallislehdessa oikein kuvan kanssa. Herkullisen asiasta tekee se, etta tiedetaan, etta yksi meidan tyokavereista on kieli ruskeana aina nayttamassa meidan pomolle kaikki Facebook-paivitykset mita muut tyontekijat sattuu tyopaikkaan liittyen kirjoittamaan. Toivottavasti hikikarpalot on edes vahan noussut sen otsalle, kun se on kuvitellut lehtijuttua, jossa me viisi backpackeria poseerataan kuvassa kyynelsilmin ex-tyopaikan edessa ja syodaan purkkipapuja sateenvarjojen alla.

Maanantaina lahdettiin reteesti taksilla kohti Boyne Islandin karavaanialuetta. Perille paastyamme, vaununumeron kuultuamme ja ohitellessamme asuntovaunurivistoa oli Marilla ja mulla ainakin paassa mielikuva 80-luvun sinapinkeltaisin ikkunaverhoin somistetusta kuuden nelion tilaihmeesta. Odotukset ylittyivat roimasti. Meidan vuokraama asuntovaunu oli rehellisesti sanottuna vallan mainio. Ilmastointi, tv, ruoanlaittomahdollisuudet jne. loytyi. Ja sitten vasta riemu repesi, kun nahtiin, etta lahes vieresta loytyi uima-allas. Siella vietettiinkin ekana paivana joku vahan alle viisi tuntia. Olo oli vahan ryppyinen mutta fiilis mahtava. Alettiin nauttia taysilla tasta wannabe camping -elamasta. Parin paivan jalkeen muutettiin vahan isompaan retkimokkiin, jossa oli sitten jo oma vessa ja suihkukin. Se viikko tuolla Boynessa oli kylla tosi mukava. Vahan niinku harjoitusviikko jo tiedossa oleville lomaviikoille Noosassa ja Brisbanessa. Boynessa oli hyvat lenkkimahdollisuudet ja luonto natimpaa ku mita Gladstonessa.

Mutta Gladstone jaakoon siis taakse. Ihan hyvakin, olihan pankkitili paassytkin lihomaan sopimattomaan kuntoon, joten nyt alkaakin sitten tiukka laihdutuskuuri, kun aletaan reissaamaan :P Ratcliffen sanoin: "Vapaus! Vauraus! Elamani rikkaudet!". Outoa tietysti lahtea Gladstonesta, jossa sai paivittain kuulla tokeroja kohteliaisuuksia. Brisbanessa ei ollakaan bow chicka wow wow, vaan tavallisia reppureissaajia, joita ei katsota kahdesti kadulla. No olihan meidan egot kerennykin paisumaan jo tarpeeksi.

Tama kokemus vain osoitti sen, etta mikaan ei ole taalla itsestaanselvyys. Se voisi olla stressaavaa, mutta siihen pitaa vain tottua. Se on nimittain toisaalta koko reissun suola. Se on se, mika tekee tasta kaikesta niin erityista. Ainutlaatuista. Sainpahan siina sitten potkut, haadon kampasta ja muutin asuntovaunuun. Mutta eihan se ole kuule mikhaan!

Karoliina