Tänään ei sada yhtään niin paljon kuin eilen.

Perjantai 13.päivän aamuna jouduimme sanomaan hyvästit Unalle. Ensimmäisenä ideana oli ollut jatkaa vielä yhdessa Bundabergiin, mutta koska suunnitelmat ei aina vain toimi, maailma ei pyöri ympärillämme ja välillä pitää tehdä järkeviä ratkaisuja, niin Una lähti takaisin Brisbaneen käymään liikenteenohjaajakurssia ja me jatkettiin matkaa Agnes Wateriin. Oltaisiin haluttu kokeilla farmitöitä edes jonkun aikaa (viikko?). Soiteltiin muutama hostelli läpi, kaikki ne oli täyteen bookattuja, niin päätettiin, että tämä olkoon jokin merkki, että suosiolla varataan bussi jonnekin muualle. Unan oli tarkoitus mennä samaan working hostelliin kuin irkkukaverinsa, mutta nämä olivat jatkaneet matkaa jo muualle, koska palkat yhdistettynä majapaikkaan nyt oli ollut vaan niin täyttä paskaa. Pojat oli ollut töissä 7 h päivässä, ja palkka oli ollut 40 dollaria. Siitä sitten verot, majoitus (170 dollaria per viikko) ja autokyyti farmille (6 dollaria per päivä). Siinä ei tartte olla mikään Einstein todetakseen, että melkoinen rip off -meininki. Oltaisiin Marin kanssa silti voitu kokeilla vähän aikaa hommia, ihan vaan kokemuksena ja ymmärtääksemme miksi Bundaberg on tunnettu, sekä hyvässä että pahassa. Kauhutarinoita siitä mestasta ollaan nimittäin kuultu jos jonkinmoisia.

Agnes Wateriin oli Hervey Baysta 3,5 tunnin ajomatka. Meidän hostelli tuntuu ihan mukavan kotoisalta - ehkä turhankin, sillä ensimmäistä kertaa meidän dormin ovessa ei ole lukkoa. Eika tämä itse hostellikaan ole mitenkään tarkoin vartioitu. Avoimien ovien päivä on siis seitsemän kertaa viikossa eli kuka tahansa kadulla käppäilevä voisi halutessaan päästä keskellä yötä meidän huoneeseen harrastamaan aarteen etsintää. Mielenkiintoista. Muuten hostelli on oikein jees. Keittiö on siistein mihin ollaan törmätty, joka ilta saa ilmaisen barbeque-illallisen ja ulkona on kiva tv-huone, missä voi kattella elokuvia. 

 

Tapasin täällä yhden mukavan ruotsalaistytön (joka muuten osaa sano suomeksi "ei saa peittää", "sanko ja puristin" ja "uutuus" - kiitos aktiivisen siivousvälinepaketin lukemisen). Helena matkasi yksinään liftaten Agnes Wateriin - mihin itellä ei kyllä ikinä, äidin onneksi, riittäis rohkeus. Helena on itse innostunut hirveästi surffauksesta ja halusi opettaa meitäkin ekaa kertaa surffaamaan. Agnes Water on muuten kuulemma itärannikolla pohjoisin paikka, missä yleensäkään pystyy surffaamaan (Indonesia kun blokkaa aallot pohjoisempana). Helena on töissä tässä hostellissa majoitusta vastaan, ja koska töissä piti olla jo aamulla kello yhdeksän, laitettiin kello herättämään 05.35. Seuraamme liittyi toisesta hostellista myös toinen ruotsalaistyttö, Maja. Rannalle päästyämme alkoi jo vähän satelemaan ja aallot oli kuulemma tosi "messy", eli ei kuulemma mitenkään optimaalinen keli aloittelijoille. Helena näytti ensin perusjutut (miten laudalle pitää asettua makaamaan ja miten sille pitäisi nousta seisomaan) ja sitten mentiinkin jo veteen. Ja olihan se vaikeaa, mutta onneksi kivaakin. Ilo oli sentäs huomata, että ihan kaikilla muillakin surffailijoilla (mitä hittoa ne edes teki siihen aikaan siellä?) oli hankaluuksia pysyä laudan päällä niissä aalloissa. En voi sanoa, että kertaakaan olisin puhtaasti päässyt nousemaan laudan päälle seisomaan, mutta ainakin pari ihan hyvää yritystä joukossa oli. Mari ei tykästynyt surffaamiseen sitten yhtään ja lupasi, etttä oli sitten ensimmäinen ja viimeinen kerta :D Meikä kyllä vois kokeilla uudemman kerran paremmissa olosuhteissa. Nenä sai kyllä mukavan suolavesihuuhtelun! 

Agnes Waterin hostellit saa asiakkaansa viiden kilometrin päässä olevan Town of 1770 takia. Vuonna 1770 Kapteeni Cook astui jalallaan ensimmäistä kertaa Queenslandiin. Ja siitä seuranneista vaiheista voittekin lukea tarkemman selvityksen Wikipediasta, sillä minä en asiasta niin hirveästi mitään tiedä. Monet meille on paikkaa suositelleet, mutta eipä me siitä nyt ihan hirveesti saatu irti. Olihan se ranta ihan mukavannäkönen. Ja kivasti käytiin sivistämässä itseämme historiallisilla hoodeilla. Juuh. Siellä kun seikkailtiin rantakivikoilla niin tavattiin australialainen vanhempi pariskunta, jotka jaksoivat päivitellä pitkään sitä, että oltiin oikein kävelty sinne asti. Voi lapset rakkaat, viisi kilometriä! Lou ja Bob oli tosi huippuja, ne oli itekin kesälomareissulla Brisbanesta ja niiden kyydillä käytiin tsekkaamassa vielä yksi näköalapaikka kauempana ja sitten nämä ihanat veivät meidät vielä takaisin hostellille. 

Sunnuntai oli kyllä tylsin päivä hetkeen. Satoi koko päivän. Mulla ja Marilla on Vodafonen liittymät ja ilmeisesti Agnes Water on jo sen verran tuppukylä, ettei täällä mitään kuuluvuutta ole. Eikä pääse siis kännykällä nettiinkään. Kesä, eikä mitään tekemistä. Onneks ei sentään ole kovin kylmä. Mutta voi herranjee ku on tylsää. Marikin jaksoi huonona leffaihmisenä katsoa Napoleon Dynamiten loppuun asti. After that, back to nothing. BLAAAAAAAAAAAA. Ollaan jumissa Agnes Waterissa vielä torstaihin asti, koska Greyhoundin bussit on bookattu täyteen. BLAAAAAAAAAA. Tän hostellin pomo on aluksi aika pelottavan olonen vanhempi mies, mutta onneksi se kai diggaa meistä, eikä ole äksyillyt meille ja on oikeestaan ollut tosi kiva. Ja käytinpä siinä sanaa digata. Juotiin sunnuntaipäivän ratoksi goonia, joka antoi potkua rinkan totaalisiivoukseen. Sain aikaiseksi heittää pois ainakin kolme vaatetta ynnä muita tarpeettomia rojuja. Rinkka on silti tosi lihavassa kunnossa. Saakeli.

Maanantaina satoi. Syötiin keksejä.

Tiistaina satoi vain vähän. Lähdettiin kävelemään museolle, jotta olisi jotain tekemistä. Auki joka päivä 1-4 pm. Paitsi joo, tiistaina kiinni. Lähdettiinkin kävelemään luontopolkua pitkin näköalapaikalle. Siitä kuvia alempana. Paluumatkalla käytiin ruokakaupassa ja päivä sai jännittävän käänteen, kun perunasalaatti oli tarjouksessa. Sitten lounastettiin ja pyöriteltiin suunnitelmia, joista jokainen jäi jälleen kerran ilmaan leijumaan. 

Keskiviikkona ja torstaina kelit saikin jo mielen piristymään. Meidän huoneen irkkutytöt (mistä näitä irlantilaisia oikein tulee? :D) pyysi meitä katsomaan torstaiaamuna auringonnousua. Se mitä rakastan reissaamisessa on se, että tapaa paljon ihmisiä, jotka tekee asioita. Niillä on energiaa ja halua kokeilla kaikkea, siitä minä tykkään. Itekin tulee lähdettyä matkaan useammin. Mutta palaakseni siihen kello kuuden auringonnousuhetkeen, niin eipä nähty, ku oli pilvistä. HAHAA!

Vihdoin torstai-iltana päästiin sanomaan heipat Agnes Waterille. Edessä yhdeksän tunnin öinen bussimatka, määränpäänä Airlie Beach. Jipii :)

Karoliina