14,000 ft

Aloitetaan nyt heti sitten kuvalla.

Mutta jospa kelataan vähän taaksepäin tuosta hetkestä...

*äänekästä vhs-nauhurin kohinaa*

Townsvillesta matkattiin bussilla siis Mission Beachille. Meidän hostelli on aika pieni, ehkä kodinomaisin tähän mennessä, mutta hirveän kiva (jos joskus matkaatte Ausseissa niin Mission Beach Retreatia suosittelen, tosi hyvää palvelua!). Hengailimme päivän Townsvillessa tapaamaamme Sarahin kanssa.

Mission Beachille reppureissaajat pysähtyy lähinnä loistavan skydive-maisemien takia. No nehän meilläkin oli mielessä. Mulla on ollut (tandem)laskuvarjohyppy mielessä jo jonkin aikaa. Kesällä Suomessa kokeilin tandemvarjoliitoa, jonka jälkeen tuli fiilis, että kai sitä (ehkä) rahkeet riittäis korkeammallekin. Koko tämän Australia-ajan se on kuitenkin tuntunut vielä kaukaiselta jutulta, sillä halusin tehdä sen just Mission Beachissa ja sinne nyt on vielä matkaa. Niin sitä aika meni ja kaupungit vaihtui. Marikin alkoi pikkuhiljaa kasvaa ajatukselle. Tietty Marin mielessä pyöri fakta, että samalla hinnalla saisi Vuikkarin laukun, mitä se on aina himoinnut... Rahat vai kolmipyörä -dilemma päättyi kuitenkin mun mielestä oikein ja Mari oli ihan fiiliksissä mukana! Maanantaiaamuna herättiin checkaamaan itsemme ulos hostellista ja sitten loppuaamupäivä olikin tuskallista odotusta. Edellisenä iltana muutama ajatus oli (ehkä) saattanut liittyä (vähän) seuraavan päivän tapahtumiin ja yölläkin heräsi muutaman kerran vilkaisemaan kelloa.

Koko aamun nauratti, jännitti, hypitytti ja hihitytti. Kellekään en halunnut soittaa ja kertoa etukäteen. Jos äidille olisi ilmoittanut, niin se olisi soitellut varmaan viiden minuutin välein, että onko kaikki kunnossa ja muistithan pukea tarpeeks päälle, ettei tule kylmä. 13.25 lähettiin käppäilemään paahtavassa helteessä Australia Skydiven toimistolle. Ekana oli vuorossa paperihommia. Allekirjoitus tuohon, tuohon ja tuohon, jonka jälkeen kukaan ei ole vastuussa mistään, jos jotain sattuu. Sitten meille sanottiinkin, että meidän aikaa on siirretty kahdella tunnilla eteenpäin. Tosi jees, eihän tässä olla vielä paskapaniikissa odoteltukaan tarpeeksi. Takas hostellille nauttimaan ilmastoinnista ja kahden tunnin jälkeen uus otto.

Tokalla käynnillä meidät vietiin jo biitsille asti harjoittelemaan miten siellä ilmassa käyttäydytään. Tärkeintä oli, että lentokoneesta hypättäessä pysyi ns. banaaniasennossa, pää takana, lantio edessä ja kädet rinnankorkeudella. Kun alkuvaiheesta oli päästy, saisi käsillä alkaa huitomaan haluamiaan gängstakäsimerkkejä tai mitä nyt haluaakaan. Puoli neljän aikaan tavattiin hyppykaverit (ja kuvaajat). Meikä hyppäisi Steven kanssa ja Peter olisi kameramiehenä. Alkuhaastattelut kameralle ja bussiin! Bussi vei meidät Tullyn lentokentälle ja suoraan bussista hypättiin koneeseen. Puolitoista minuuttia ja kone oli ilmassa. Kun noustiin ylöspäin, alkoi jo vähän pelottaa. Mun vieressä oleva ovi oli kolmisenkymmentäsenttiä auki ja ovenraosta tuleva voimakas ilmavirta sai koko homman tuntumaan jo liiankin todelliselta. Mitä hittoa me just ollaan tekemässä? Koneesta maisemat oli upeat, lentää nyt siinä meren päällä. Vasemmalla siintää osia Suuresta Valliriutasta ja oikealla Mission Beachin keltainen rantaviiva pilvien ympäröimänä.

Oltiin kaikki hyppäämässä 14 000 feetista (n. 4,3 km), joka on korkein mitä Australiassa on mahdollista hypätä tandemilla. Kun kerran hyppää, niin hyppää sitten kunnolla. Vielä viimeiset kiristykset valjaisiin ja kertaukset ohjeistuksiin, ovi auki ja ensimmäinen pari uunista ulos. Mun vuoro oli heti toisena. Pelottavin hetki oli mennä ovelle ja pistää jalat roikkumaan ulkopuolelle. Mun kameramies hyppäsi ekana ja puolen sekunnin jälkeen tultiin perässä. JA VOI JUMANKAUTA! Ekana sitä pyörii villisti ympäri ämpäri, pilvet vilisee silmissä eikä ole mitään hajua missä suunnassa on maa. Pian meno tasaantuu ja kameramieskin muistuttaa olemassaolostaan ilmestymällä näkökenttään. Nytkö sitä pitää alkaa adrenaliinihöyryissään poseeraamaan. Suu oli varmaan jokaisessa kuvassa auki siitä ällistyksestä, minkä koko tilanne saa aikaan. Pudota nyt siinä kohti maata, tuntea mieletön ilmanpaine ja kuulla valtava meteli korvissa. Mieli on yhtä suurta höttöä - ajatuksia mahtuu päähän tasan yksi ja se on "GAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH!". MUTTA NIIN SUPERIA! Kuvat puhukoon puolestaan:

Vapaapudotuksen pituus riippuu luonnollisesti siitä kuinka korkealta hyppää. Meillä 14 000 feetistä hypänneillä se oli noin 60 s. Etukäteen se jopa hirvitti. Härre gud, kokonainen minuutti, siinä kerkeää ajatellakin ja alkaa pelätä. Mutta tosiasia on se, ettei siinä kerkeä. Ennen kuin tajusikaan, Steve avasi laskuvarjon ja kameramies jatkoi putoamistaan vielä jonkun aikaa. Ekana tietty helpotuksen hepuli päälle eli kikatusta ja taivastelua siitä, mitä juuri tapahtui. Vähän kun rauhottui, sai alkaa nauttimaan maisemista. Ja olihan ne upeat. Lenneltiin pilvien läpi, pyörittiin ympyrää ja ilma oli niin tyyntä. Merestä bongattiin kaksi kilpikonnaa. Olo oli hyvin, hyvin, epätodellinen. Epätodellisin ikinä, parhain fiilis koskaan. Biitsiä lähetyttäessä mun piti nostaa jalat ylös laskeutumista varten. Kaarros vielä puitten päällä, sitten tiukka käännös ja laskeutuminen rantahietikolle. Turvassa, elossa ja mukana kaikki kymmenen varvasta! Mari tuli heti perässä, kohta hypittiin tasajalkaa rannalla ja kiljahdeltiin. Sarahkin liittyi pian seuraan, ryhmähalaus ja toimistolle kertaamaan keskenämme tapahtumia.

Etukäteen mietin, että tämä on semmoinen Once in a lifetime -juttu, mutta nyt täytyy sanoa, että jos joskus tilaisuus tulee, niin totta hitossa meen uudestaan. Koko juttua on niin vaikea pukea sanoiksi, se oli vaan niin siistiä ja mieletöntä ja kaikkea siltä väliltä. Superlatiivien päivä! Kun oltiin saatu kouraan DVD, joka sisälsi sekä videon että kuvia skydivesta, lähdettiin takaisin hostellille. Nopeat heipat Sarahille (nähtäisiin se taas Cairnsissa), kamat autoon ja kohti bussipysäkkiä. Matkalla nähtiin vielä monta söpöä wallabia, joilla oli vauvoja mahapusseissaan :) Sitten nokka kohti Cairnsia!

Karoliina