Cairns-kivaa

Sunnuntaipäivä toivuttiin koskenlaskun aiheuttamista henkisistä traumoista lööbailemalla laguunilla. JA VOI HYVVÄÄ PÄIVÄÄ KU OLI KUUMA. Varjossa +36 celciusta, jotka saivat suomalaisen kalpeanaaman ihon vähän karpaloille. Itse yritin keskittyä kirjaan, mutta Mari vaan jaksoi höpöttää siitä kuinka "hitto on kuuma, karppa kuuntele nyt, on niin prkleen kuuma, karppa kirja pois nyt ja kuuntele ku valitan, mun on NYT PAKKO VALITTAA KU OON OLLUT VIISI KUUKAUTTA KU NAANTALIN AURINKO, MUN SUOMALAINEN PESSIMISTILUONNE HALUAA VAPAUTUA! ON MUUTEN KUUMA SAATANA! kuulikko karppa?" Päivä kun oli niin kuumakosteahikinen, niin illalla palkittiin ittemme kahdella litralla cream&cookies-jäätelöä. Ai mikä paisuu ku pullataikina?

Lepakkoja on taalla pirusti!

Maanantaina herättiin taas kukonlaulun aikaan ja lähdettiin kohti satamaa. Cairns on varmaan Aussien suosituin porttikaupunki Isolle Valliriutalle. Great Barrier Reefille tehtävät venereissut on osaltaan tietty aika kakspiippuinen juttu. Paikka on niin ainutlaatuisen upea, mutta jokainen veneretki, jos ei nyt aivan tuhoa, muttei ainakaan auta tämän ekosysteemin säilymistä tuleville sukupolville. Joku kuvasi sitä hyvin "piloille rakastamisena".  Me valittiin meidän matkanjärjestäjäksi pienempi yritys, jolla oli söpö moottoripurjevene. Aluksellakin oli miehistö mukaan lukien vain 15 ihmistä, joten hyvin henkilökohtaista palvelua saatiin :) Matkattiin kohti Green Islandia ja sen lähistöllä olevia koralliriuttoja. Me ei olla Marin kanssa koskaan vielä kokeiltu laitesukeltamista. Tarkoituskin oli jättää tämä aktiviteetti kokeilematta, koska kummallakaan ei etukäteen siihen mitään sen suurempaa paloa ollut. Saatiin kuitenkin niin hyvä tarjous, että päätettiin lisätä yksi sukelluskerta meidän retkeen.

Yksi retkenvetäjistä alkoi opettamaan meille sukeltamisen perusteita. Sarah oli kokeillut sukeltamista kerran aikaisemminkin. Ohjaaja kertoi käsimerkeistä, välineistä, mitä tehdä jos maskiin menee vettä tai jos happinaamari tipahtaa. Toivoin, ettei mun tarvitsisi ainakaan viimeksi mainittuja ohjeita kokeilla käytännössä kahdeksan metrin syvyydessä. Sitten laitettiin vermeet päälle ja voi hyvää päivää se happipullo selässä painoi kuin synti. Tuntien itseni hyvin elegantiksi stinger-puvussani ja maskissani hoipertelin räpylät jalassa pingviinikävelyäni kohti veneen reunaa. Veteen hypättiin ehkä metrin korkeudella olevalta alustalta, mutta silti hypätessäni onnistuin hukkaamaan toisen räpylöistäni. Pärskin pinnalla ja tartuin hädissäni veneen kyljessä olevaan tankoon. Ohjaaja laittoi räpylän uudestaan paikoilleen ja sitten aloitettiin tutustumaan veden alla hengittämiseen - kaikkien meidän kolmen pitäessä yhä tiukasti kiinni harjoitustangosta. Painoin pään pinnan alle. Meidän ympärillä pyöri kymmenittäin kaloja. Merenkäynti tuntui kovalta, aallot heittivät vettä pään yli, vene liikkui aaltojen mukana, sukelluskamat tuntui oudolta, hengittäminen vaikealta ja luonnottomalta ja sitten vielä pelotti.  Koko tilanne tuntui jotenkin tosi sekasortoiselta, olo oli epävarma, ahdisti ja tuntui, että kohta iskee paniikki. Nyt tuntuis aika hyvältä hetkeltä paniikille. Yleensä mulle ei tule tällaista tunnetta, eikä tuo fiilis tuntunut lupaavalta. Takaraivossa jyskytti, että mitä jos paniikki iskee veden alla ja pinnalle on pitka matka. Sanoin ohjaajalle, etten oo varma pystynkö tähän. Mari nyökytteli vieressä samaa. Ohjaaja kannusti kokeilemaan uudestaan, että kyllä se kohta alkaa tuntumaan paremmalta, kestää vaan hiukan tottua. No kokeiltiin uudestaan ja onnistuin pysyttelemään pinnan alla pitempaan. 

No niin, nyt rauhassa, hengittele, puuuh hiiiiii puuuh hiiiiii, ei hätää, kyllä tämä tästä, oo iso kala, puuuuuh hiiiiiiii puuuuh hiiiiiii. 

Ohjaaja kiristi vielä meidän välineitä ja sitten lähettiin laskeutumaan alaspäin. APUA. Pidettiin toisiamme kädestä kokoajan, ohjaajan viedessä meidät ikään kuin kiertoajelulle ympäri riuttaa.

Osa kuvista on WhitSundaysin veneretkelta, mutta lajaytan nekin nyt tahan. Laatukuvamatskua kaiken kaikkiaan!

Syvemmälle mentäessä tuntee paineen korvissa ja korvat pitääkin tasapainottaa joka metrin välein pitämällä nenästä kiinni ja nielaisemalla. Pikkuhiljaa lähestyttiin pohjaa ja edessä alkoi hahmottua koralliriuttaa. Perillä ollaan. Sukelleltiin yli korallien ja kalojen. Oli outoa nähdä kaikki nuo valokuvista tutut korallieläimet ja kalat siinä sun edessä. Nemo! Onks tää P Sherman, 42 Wallaby Way, Sydney? Yhtä levämäistä ja pitkää ruohikkoa muistuttavaa korallikasviamitälie ohjaajan käsimerkin perusteella uskalsin koskea. Outoa, tosi outoa, pehmeää, hauskantuntuista. Sukellus kesti noin 25 minuuttia. Onneksi happipullossa oli happea kuulemma vaikka 45 minuutin sukelluskerralle, sillä käytin happea varmaan enemmän kuin juoksulenkilla. Kun lahestyttiin pintaa, ohjaaja näytti käsimerkillä, että lähellä uiskentelee hai. Semmonen metrin mittanen pötkö. Koska ohjaaja ei alkanut hädissään ristimään käsiään tai hakemaan muutenkaan apua ylemmiltä voimilta, ajattelin, että tää on kai ihan ok juttu. Eikä se hai meitä popsinut suihinsa. Hyvä juttu! Myöhemmin kun snorklailtiin Sarahin kanssa, meidän ohjaaja heitteli vielä kananpalasia sille haille, että se tulis meidän lähelle :D Oli aika jännittävää... Uiskentelun jalkeen mentiin viela Green Islandille ottamaan arskaa ja chillailemaan. 

Nämä tytöt tykkää syödä, ja kaikki päiväreissut onkin yleensä aivan supereita tarjoilun suhteen. Ei saatu pettyä tälläkään kertaa. Aamulla kahvi muffinsilla; lounas pastoineen, salaatteineen, lihoineen, kermaperunoineen; paluumatkalla valtavat hedelmä- ja juustotarjottimet sekä viiniä ja vielä lopuksi erilaisia kakkuja. Voitte uskoa, että vedettiin niin ku ei oltais ennen ruokaa nähty. Siinä syödessä tajuttiin yksi nolo juttu. Se, että vieressä oleva tyttö on Suomesta. PRKLE. Nuo yksinmatkustelevat suomalaiset on niin vaarallisia, ku niillä ei oo ketään kelle puhua suomea niin aina olettaa, että ne on muualta. Onneksi kummallakaan meillä ei oo tarvetta mihinkään turhaan paskanjauhantaan, mutta silti hävetti, että tuo tyttö oli ymmärtänyt kuinka sanoin ääneen Marille, että "Hävettääköhän tota tyttöä ku se on nyt toista kertaa myöhässä tästä veneestä" ja "Kato miten tuo mun viereinen tyttö nuokkuu, toltako mäkin näytän aina ku pilkin bussissa?". Täytyy vaan toivoa, että se olis vaikka suomenruotsalainen eikä olis sen takia aloittanut heti meidän kanssa kaveeraamaan.

(Seuraava kirjoitettu siis jo jonkun aikaa sitten... krhm. Tää blogi kulkee nyt vähän jälkijunassa)

Tulee sitten keskiviikkona viisi kuukautta Australiassa täyteen (ei, mekään ei käsitetä mihin se aika on mennyt). Ja sopivasti ollaan vielä itärannikko-trippimme päätepysäkillä. Outo fiilis. Jollain tavalla haikea, koska kokoajan on ollut joku tietty reitti mielessä, nyt on taas tavallaan tyhjän päällä. Tai no ei, tiedetäänhän me minne mennään seuraavaksi (Sydney) ja paikkoja, minne halutaan sen jälkeen mennä. Mutta tiettyä järjestystä saatika aikatauluja ei voi vielä lähteä arvaamaan. Sydneyyn on kivaa mennä takaisin (varsinkin Mari on fiiliksissä), mutta mulle itelle tekee kipeää jättää Queenslandin helteet ja rannat. Cairns on monen reppureissailijan viimeinen pysähdyspaikka ennen kotiinlähtöä. Onkin outoa kuunnella kuinka ihmiset puhuu milloin kenenkin viimeisestä illasta Australiassa ja miltä tuntuu mennä kotiin. Väkisinkin tuo itsellekin Suomen mieleen. Nyt voin myöntää, että ihka ensimmäistä kertaa Australiaan tulon jälkeen mulla on edes pieni koti-ikävä Suomeen (toim.huom. tämä fiilis meni aika nopeaa ohi). Kun juttelee puhelimessa, kuulee uutisia ja hauskoja juttuja, niin tulee mieleen, että voi kun oliskin mukava jutella kasvotusten. Onneksi Marin ja mun suhde toimii yhtä hyvin (ellei paremminkin) ku lähtiessä, että aina kun tulee läheisyydenkaipuu on joku, jota paijata. Tekis vaan hirveesti mieli nähdä tuttuja naamoja. Ihan vaikka jotain hyvänpäiväntuttujakin. Sama fiilis mulla on välillä kun palaa vaikka vaan Oulusta Ähtäriin. Jotenkin turvallista, kun jokainen kasvo ei ole vieras. Mutta tietysti eniten olette mielessä te, Rakkaat! Tykkään teistä enemmän ku hullu puurosta.

MeNaistenkin logo mennyt muuttumaan! Mita muuta siella on tapahtunut?

Outoa kyllä palata takaisin Sydneyyn. Ja tämmöinen hauska fakta (mikä tajuttiin vasta itekin), että mennään sinne juuri 8. helmikuuta. Tasan viisi kuukautta sitten, eli 8. syyskuuta, me oltiin myös Sydneyn lentokentällä. Kaksi Suomi-tyttöä siellä tärisi ja päivitteli miten tämä koko homma tuntuu niin epätodelliselta. Ja mietti, että mitähän tästä tulee. Jälkikäteen ollaan puhuttu siitä miten pihalla oikeesti ollaankaan oltu, mutta eihän sitä voikaan heti tietää miten toisessa maassa asiat toimii ja hoituu. Tuntuu, että noista ajoista on tuhat vuotta. Nyt ollaan ruskeempia ja lihavampia :D  Mari on alkanut käyttää värikkäitä vaatteita ja hymyilee nykyään kuvissa (onnellinen!). Marin mukaan meikäkin nauraa nykyään enemmän (be warned), niin joo ja lakkaan varpaankynnet (miten ikinä sopeudutte näihin suuriin muutoksiin?!). Huumorintaju löytyy kummaltakin edelleen, kylläkin 24/7-yhteiselon jälkeen juttujen taso alkaa olla hyvin laadutonta. Oikein suoranaisesti hävettää, jos kesken hyvin tasokkaan vuoropuhelun joku tulee sillee, että "Terve!  Kuulostelinkin, että täällä puhutaan suomea!". Siinä sitten kumpikin kelailee, että miten intellektuelli ensivaikutelma annettiin. Kun viisi kuukautta on reissannut jonkun kanssa, alkaa toisen tuntea jo varsin hyvin ja puheenaiheet liikkuu het sit niin jokaisella alueella.

Sitä ei ite ehkä niin huomaa, mutta kai sitä on täytynyt kasvaa matkan varrella. Tai ainakin oppia hirveesti. Englantia, baarimikontaitoja ja semmoisia yleisiä jokapäiväisiä selviytymistaitoja. Jos sun pitää ostaa shampoota, niin tiedät mistä sen halvalla saa. Sulla on jonkinlainen käsitys maan hintatasosta: mikä on kallis ja mikä halpa, eikä dollareitakaan tartte olla heti kääntämässä euroiksi. Sä et ole enää niin ummikko, keskustassa kävellessä ketjuliikkeitten nimet on tuttuja, tiedät minne meet, kun haluat veneretken, 15 minuuttia nettiaikaa tai tuubitopin.

(Ja tässä kohtaa tän tekstin kirjoittamisen käskeyttää naapurikämpästä parvekkeen kautta meille kylään tulleet, aksentista päätellen saksalaiset. Just ajattelinkin, että onpa mukavaa kerrankin saada olla yksin täällä huoneessa. "HEYY! HEY! WE'VE BEEN SMOKING, SMOKING WEED THERE, LIKE ONE AND A HALF HOURS, SO GREAT", he kokivat tarpeelliseksi ilmoittaa heti ensimmäiseksi astuttuaan sisälle. "One and a half hours? Oh, you boasters.")

Cairnsista vielä sen verran että TYKKÄÄN. Ei hirveen suurkaupunkimainen, koska kaikki rakennukset on matalia. Täällä on tosi paljon aboriginaaleja, ja päivittäin tämän vähemmistön ja valtaväestön välillä on yhteentörmäyksiä. Ekana päivänä, kun käveltiin satamassa, oli paikalla jostain syystä puolen tusinaa poliisia jututtamassa muutamaa aboriginaalia, joiden kanssasiskot huutelivat kauempaa kuinka valkoiset sortavat tummia.

Me siis asuttiin tässä backpackereiden keskuudessa mainetta niittäneessä Gilligansissa, joka mun mielestä on joka kehun arvoinen. Oon ollut huonommissa hotelleissakin. Oli ihanaa asua hostellissa, jossa asiat HOITUU. Jos joku on rikki, se korjataan. Jos jossain on sotkua, se siivotaan. Kaikkialla oli siistiä, yleiset tilat aivan mahtavat, ilmainen "illallinen" (chili con carne con epämääräisiä klönttejä, mutta ILMAINEN), uima-allasalue....Loving it. Ainut huono puoli mitä keksin on, että Gilligans on melkoinen bilehostelli. Että siellä bassonjytkeet jatkuu aika myöhään. Minä nyt saan unta lähes aina, mutta Marilla oli välillä vaikeaa saada Nukkumattiin yhteyttä.

Oliskohan tässä tarpeeksi taas jaariteltu (jaksoiko joku loppuun asti?). Next stop, Sydney!

Karoliina