Ookko nää missä?: Muista hengittää

Franz Josefista matka jatkui kohti Wanakaa, joka oli yllättävän kiva pieni kaupunki.

Bussimatkalla kannatti pysyä hereillä maisemien takia

Lake Wanaka

Wanakan kuvatuin puu

Multitasking! Lenkkeillessä Wanakassa voi samalla vaikka opiskella historiaa ajanlaskumme alusta tähän päivään

Seuraavana aamuna bussin ikkunasta näin yhden tutun itävaltalaistytön, joka käsittääkseni matkusti liftaten. Hauskaa miten törmää samoihin ihmisiin eri puolella maata! Yhden yön Wanaka-pysähdyksen jälkeen bussinnokka oli siis kohti Queenstownia, Uuden-Seelannin extreme-aktiviteettien pääkaupunkia. Siellä on mahdollista tehdä kaikkea laskuvarjo- ja benjihypyistä aina varjoliitoon ja koskenlaskuun. Itsellä oli mielessä kokeilla benjihyppyä. Korkeanpaikankammoni on aikaisemminkin joutunut kokemaan kovia. Suomessa kokeilin tandemvarjoliitoa, Ausseissa tandemlaskuvarjohyppyä, joten järkeilin, että benjihyppy olisi enää yksi askel eteenpäin pelkojen voittamisen saralla. Koska mua ihan oikeesti pelottaa. Kolmannen kerroksen parvekkeella huippaa ja aikaisemmin mainitsemallani jäätikköretkellä olin tyyliin ainoa, joka ei uskaltanut kurkistaa jääonkaloon. Ja nyt olisin hyppäämässä narun varassa. Queenstownissa on valittavana hyvin monenlaisia benjihyppyjä, mutta tokihan valitsen hulluuksissani kaikista korkeimman. Jos sitä kerran elämässään hyppää, niin hyppää sitten kunnolla. 134 metrin benjihyppy kuuluu maailman 15 korkeimman joukkoon, mutta googletettuani asiaa yllätyin, että jopa Helsingissä pystyy hyppäämään 150 metrin hypyn loppukesästä. Lista oli tavallaan rauhoittava, sillä ainakin pystyi olemaan onnellinen, ettei metrejä ole 321, niin kuin Yhdysvaltain Coloradossa. (linkki)

Pysähdyttiin AJ Hackettin toimistopaikalle, josta oman benjiajankohtansa saisi varattua. Itse halusin asian vain pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman pian, joten halusin hypyn jo samalle päivälle. Bussikuskilta olin kysynyt jo edellisenä päivänä milloin olisimme perillä Queenstownissa ja mikä olisi sopiva aika hypylle. Kuulemma perillä oltaisiin vähän keskipäivän jälkeen, eli sopiva aika voisi olla klo 14-15 aikaan. Varasinpa hypyn sitten kello kahdeksi. Queenstownista kuljetus paikalle olisi klo 13.30. Laskeskelin, että mulla olisi hyvin aikaa checkata itseni sisään hostelliin, vaihtaa vaatteet ja käppäillä AJ Hackettin Queenstownin toimistolle. No worries. Pysähdys toimistolla kuitenkin venähti ja matkalla Queenstowniin kuski pamautti, että bussifirman kanssa yhteistyössä oleva hostelli ei ole vielä valmis ottamaan bussilastillista reppureissaajia vastaan, joten pysähdytäänkin 40 minuutiksi tämmöiseen pikkukaupunkiin. Mahtavaa. Ryntäsin heti kuskin puheille pysähdyttyämme ja kyselin millä todennäköisyydellä ehtisin olla oikeassa paikassa klo 13.30. Sanoi, että pitäisi ehtiä.

Stressasin asiaa enemmän kuin itse hyppyä. Siis aivan kamala tilanne tällaiselle junajännittäjälle kuten minä. Kaikkialla kun pitää olla vähintään se 10 minuuttia etuajassa ihan vain varulta. Ettei jää junasta. Ja nyt sietokyky oli koetuksella kun 40 minuutin ylimääräinen pysähdys muuttui vieläpä 50 minuutin pysähdykseksi. Odoteltiin myöhässä olevaa matkustajaa - jota ei ollut, vaan kuski oli vain laskenut väärin. Mahtavaa. Queenstowniin oli vain lyhyt matka, mutta kurkkasin kelloa minuutin välein. Perillä Queenstownissa kuski pölisi mikrofoniin paikallishistoriaa ja mulla oli 10 minuuttia aikaa olla Hackettin toimistolla. Kun pysähdyttiin ekan hostellin eteen, hyppäsin itse pois kyydistä ja lähdin juoksemaan. Eteläafrikkalainen kaverini Katherine lupasi huolehtia tavarani hostelliin sisälle. Juoksin itseni läkähdyksiin ja perillä olin 13.31. Punaisena ja raskaasti hengittävänä sain puuskutettua, että kuulun 13.30-ryhmään. "Joo, ei sulla oo mitään hätää, me vaan käsketään teijän tulla tänne puol kahdeksi, mutta oikeesti teidän kyyti lähtee vasta kahdelta". No voi nyt saakeli, kaikki tuo sinkoilu aivan turhaan :DD

Istuessani odottamaan näin kuinka erään miehen silmiin yritettiin laittaa piilolinssejä. Optometristin sydäntä sattui nähdä kuinka piilari kiersi ensin miehen omissa ja sitten vaimon ja tyttären likaisssa käsissä, kun kukin yritti vuorollaan saada piilaria pysymään silmässä. Tasan kello kaksi hypättiin minibussiin, joka veisi hyppypaikalle. Hölmöä miten lopetin jännittämästä nyt kun tiesin, että olin ehtinyt kyytiin enkä ollut maksanut itseäni kipeäksi turhan takia. Kun itse hyppyhän oli vasta edessäpäin! Vielä kylmähermoisempi oli kuitenkin vierustoveri, joka otti pienet nokoset tuon 40 minuutin matkan aikana...

Maasto ikkunoiden takana alkoi muuttua yhä karummaksi. Noustiin kokoajan ylemmäs ja ylemmäs Etelä-Alppien vuoristossa.

A.J.Hackett oli siis se tyyppi, joka 1980-luvun puolivälissä teki benjihypyistä koko kansan huvia. Benjihypyt keksittiin varsinaisesti Britessä. Ennen sitä köysien varassa on hypitty Vanuatun saarella 20-30 metrin korkuisista torneista eräänlaisena rohkeusrituaalina. Hackett kehitti superjoustavan köyden, ja perusti Queenstowniin maailman ensimmäisen kaupallisen benjihyppypaikan. Tämä 43 metrinen Kawarau Bridge Bungy on edelleen toiminnassa.

Paikan päällä meille laitettiin varusteet niskaan ja päästiin katsomaan muiden hyppyjä kauempaa. Voi saakeli. Nevis-joen yllä oli ihmeellinen häkkyrä, jonne pääsi vain kaapelivaunun avulla. Meidät jaettiin ryhmiin ja itse pääsin vaunuilemaan yhdessä Spidermanin kanssa! Tämä Hämismies ei kylläkään ollut New Yorkista, vaan kyseessä oli joku Brittein serkku. Mahtava idea kyllä pukeutua Hämähäkkimieheksi juuri benjihyppyä varten (näin myöhemmin myös kuvat hypystä, oli huippuja!). Hämismiestä kuitenkin pelotti aivan tosi paljon ja oma jännitys hälveni vähän, kun yritti rauhoitella toista. Olen joskus lukenut, että hymyileminen auttaa jännityksen lieventämisessä, niin hymyilinpä ja nauroin sitten kokoajan kuin idiootti (kuva alempana) :D

Ennen hyppäämistä sai/joutui katsomaan usean muun hyppäämistä hyppypaikan lasilattian läpi. Kaikilla oli hypyn jälkeen melkoiset tärinät päällä, mutta mikä tärkeintä, iso hymy naamalla! Tässä benjihypyssä ei varusteita irroteta maanpinnalla, vaan hyppääjät hinataan takasin häkkyrään.

Mun vuoro oli porukan viimeisenä. Vielä köyden kiinnitysvaiheessa oli itsellä kuitenkin hyvä ja luottavainen fiilis. Kyllä tämä tästä. Sitten piti mennä reunalle. Takanani oleva mies piti varusteistani kiinni ja kehoitti menemään eteenpäin: "Vielä vähän...ihan vielä vähän...siinä on hyvä". Hymy hyytyi. Muistan tarkasti kuinka päässäni pyöri ajatus "Tämä ei ollut hyvä idea...Tää oli tosi huono idea", eikä ollenkaan semmosessa positiivisessa heh-heh-mielessä, vaan oikeasti kaduin koko hommaa sen sekunnin ajan! :D Sen jälkeisistä tapahtumista muistan välähdyksen sieltä toisen täältä. Mies huusi "Three, two, one, BUNGY!!" ja sitten sitä vain hyppäsi niin kuin käsky olisi tullut joltain ylijumalalta. Ja onneksi olikin joku käskyttämässä, muuten siinä olisi kyllä seissyt iltaan asti, jos olisi pitänyt löytää joku inspiraation hetki hypätä. Aluksi sitä tuntui kuin olisi hypännyt johonkin, mutta se tunne kaikkosi pian, kun vain alkoi pudota ja pudota. Sairaan pelottavaa! Vapaapudotusta on Nevis Bungyssa about kahdeksan sekuntia eli hyvin kyllä omiin tarpeisiin! Kohta (?) tunsi narun ottaneen vastaan, mutta yllätyin miten olo narun päässä ei millään tavalla ollut epämukava. Siellä sitä keikkui ja tuijotteli vuoria.

Kyllä, tarkoitus oli näyttää mahdollisimman urpolta. Hymyile, niin kukaan ei huomaa, että on ribali housuissa.

Koska tässä benjissä hyppääjät hinataan takaisin ylös, tulisi meidän vetää vasemmalla puolella olevasta narusta, joka vapauttaa jalat. Siinä killuessani yritin hapuilla narua, mutta se ei suinkaan ollut vasemmalla puolella vaan näytti olevan sotkeutunut jalkoihini roikkuen nyt oikealla. Tämä tästä vielä puuttui! Aikani koitin nyhtää narua suuntaan ja toiseen, mutta luovutin pian. Jotenkin siinä roikkuessa narun varassa, ei halunnut alkaa yrittämään mitään ylimääräistä - tiedä vaikka irtoaa jotain muuta samalla ;D Niimpä yritin pysyä hinauksen ajan edes jonkinlaisessa puolipystyssä asennossa, jottei kaikki veri pakkautuisi päähän. Toki pienesti tunsin itseni blondiksi, kun saakeli ei osaa edes narusta vetää oikein! :D Mies lohdutteli ylhäällä, että se naru on sotkeutunut jo tusinan verran tänäänkin. Mutta täytyy sanoa, että tuon jälkeen olo oli hyvin kevyt! Selvisin hengissä!

Vinkkinä muuten kaikille benjihyppyä miettiville: Ei oikeesti kannata katsoa videoita Youtubesta - varsinkaan tämmösiä, missä tyyppi on ihan sairaan peloissaan :D Ei helpota henkistä valmistautumista yhtään...

(Edit: oli pakko vaihtaa video vielä parempaan, tästä ei paniikki kauheesti enää voi pahentua :D)

Omaa videota en raaskinut ostaa, koska kuvatkin maksoivat aivan tarpeeksi ylimääräistä. Ja muistaakseni skydive-videon olen katsonut vain kerran, niin vähän säälin rahapussiani. Jos vertailua pitää tehdä, niin benjihyppy oli ehdottomasti pelottavampi kokemus kuin skydive, mutta laskuvarjohyppy oli mahtavampaa ja sen jälkeen olin enemmän haltioissani. Benji on ohi niin nopeasti, ettei fiiliksestä oikein osaa nauttia, liekö pystykään, kun pelottaa niin? :D

Queenstownissa oli niin ihanan kesäinen tunnelma, aurinko paistoi ja livemusiikki kuului kaikkialta. Niin hurjasti tämä kaikki villitsi, että lähdettiin minun (!!) aloitteestani viihteelle! Katherinella on kyllä todella ihailtava elämänasenne. Vaikka elämässä tapahtuu ikäviä asioita, pitää muistaa porskuttaa eteenpäin ja tavoitella uusia kokemuksia :)

Kesäfiilis

Queenstownista lähdin kahden yön jälkeen kohti Dunedinia. Satoi koko päivän. Kuskinamme oli maailman ihanin vanha herrasmies nimeltä Roger. Ihana pappa. Dunedin on yliopistokaupunki, jonka nähtävyyksiin kuuluu maailman jyrkin katu: Baldwin Street. Kylläkin Guinnessin kirjaan pääsyn jälkeen asiasta on ollut kiistaa, mutta varmaan ainakin kaikki Dunedinissa haluaa uskoa, että asia on fakta.

Seuraavana päivänä matkattiin läpi saaren eteläosan. Annan nyt kuvien ja kuvatekstien hoitaa tarinan kerronnan, etten itsekin nukahda tähän tietokoneen ääreen.

Kovin paljon etelämmäksi en varmaan koskaan mene. Tuolla jossain on Etelämanner!

Nugget Point

Purakaunui Falls

Ainoa kohta Eteläsaaren itärannikkoa, jossa metsää on vielä jäljellä koko valuma-alueella mäennyppylöiltä rantaan. Tällaiselta siis näytti rannikko ennen uudisasukkaita. Puut täällä ovat yli 1000 vuotta vanhoja.