Tapaus Ira ja muita kertomuksia

Rotorua haisee geotermisestä aktiivisuudesta johtuen. Tuttavallisesti sanottuna kananmunapierulle. Toisaalta ollaan Marin kanssa hyvin totuttu Oulun rahan hajuun, niin tämähän on vain yksi askel eteenpäin hajujen jännittävässä maailmassa. Rotorua on muuten aika kiva pieni kaupunki, josta löytyy kaikki tarvittava. 

Thermal Parkissa mutavellikin kiehui kuplien

Jalkoja lilluttelemassa

Tätä kuvaakin katsellessa muistuu haju mieleen



Herkullisista tuoksuista puheenollen, tässä resepti kaikille joka kodin keittiömestareille (ala Mari ja Karo) 1. Keitä riisi ylikypsäksi 2. Unohda ostaa kaikki, mikä saisi ruoan näyttämään edes vähän ravinteikkaammalta (esimerkiksi vihannekset) 3. Paista pannulla ilman öljyä, koska joku on varastanut sen edellisessä hostellissa 4. Länttää mukaan tonnikalapurkki 5. Lisää sekaan kananmunia, ja katso kuinka ruoka alkaa muuttua epämääräiseksi puuroksi 6. Ruoka on valmista, kun ainesosia alkaa olla mahdotonta erottaa toisistaan 7. Lisää sweet chili soossi päälle. 8. Nauti?

Rotorualla vietin viimeisen päivän kävelemällä pari kilsaa Redwood Forestiin. Paikka tuntui olevan tosi suosittu, sillä autoja oli parkkipaikat täynnä. Infon vierestä löytyi kartta, johon on merkattu eri pituisia vaellus-/retkeilyreittejä. 1 km, 3 km, 5 km... Lopulta päädyin 12 km pituiseen reittiin, koska sitä lyhyemmät reitit olivat muka liian lyhyitä. Onhan sitä nyt ennenkin kävelty prkl. Olisipa joku vain kertonut, että reitti on suureksi osaksi pelkkää ylämäkeä. Ajan perusteella aloin aavistella olevani pian reitin lopussa. Ja sitten olinkin jo kääntynyt väärään suuntaan ja päädyin maantien varteen. No käy se näinkin. Ja lihakset juntturassa seuraavana päivänä. Ja toisena. Ja kolmantena.

Aika samanlaista maisemaa oli koko reitti :D

Sama paikka, eri reissu

Sunnuntaina oli päivä, jolloin lähdin Rotorualta. Tuntui kuin olisi menossa ekaa päivää uuteen kouluun. Kiwi Experience -bussit ovat täynnä nuoria reppureissaajia, joten todennäköisyys sille, että edes jonkun juttelukaverin löytäisi, oli suhteellisen suuri. Niimpä sitten Mari tuli mua saattamaan ja hyvästien jälkeen hyppäsin bussiin. Vapaita paikkoja oli vähän ja teinpä heti alkuun väärän vierustoverivalinnan. Miehen otsalla hiki valui norona, hän oli kokoajan hermostunut (?) ja joka kurvissa nojasi koko elopainollaan mun kylkeen yrittämättäkään jännittää ainuttakaan lihasta yläkropassaan. Mahtavaa. Myöhemmin päivästä sama mies tarjosi suklaata ja tämän jälkeen (aivan kuten suklaantarjoamistilanteeseen aina perinteisesti kuuluu?) halasi vähän liian pitkään. Haistan ilmassa yksinäisyyden.

Tai no, eipä tuolla bussissa kovin yksinäinen voi olla. Kaikki on tosi juttelevaisia ja ottaa kontaktia. Ainut huono puoli vaan, että porukka pysähtelee muutamiksi päiviksi eri paikoissa, joten jos juuri olet johonkuhun päässyt tutustumaan, voi hän seuraavana päivänä hypätäkin pois bussin kyydistä. Kuten itse tein Kaiteriterissä. Sen takia on välillä raskasta yrittää tehdä syvempää ystävyyttä. Hengailukavereita enempi. Ensimmäiset päivät vietin äärimmäisen herttaisen hollantilaistytön kanssa. Tunsin itseni välillä luolamieheksi tuon naisellisesti kikattavan ja sievästi hymyilevän ja pukeutuvan tytön kanssa. Mutta ihan mukavaa seuraa, vaikkei ihan samalla aaltopituudella oltukaan.

Taupoon päästyäni odottelin kaveriani Iraa Mäkkärissä. Kohta joku peittikin yhtäkkiä mun silmät. IRMELI! Ira on ollut melkein vuoden päivät jo Uudessa-Seelannissa aupairina eli saisin oikein NZ-asiantuntijan seurakseni. Tai ainakin Taupo-asiantuntijan, sillä Iralle Taupossa vierailujen määrä oli jo lähellä kymmentä. Ekana päivänä lilluttiin ensin iltaan asti uimapaikalla, jonne virtasi kuumaa vettä. Sitten parkkeerattiin auto ilmaiselle leirintäpaikalle, selkänoja alas ja kas, sänky oli valmis! Toki ennen tänä tyhjennettiin pari pulloa viiniä, parannettiin maailma (ja itsemme) sekä päiviteltiin sitä kuinka välillä aivan unohtaa, että ollaan Uudessa-Seelannissa. Niin kotoisalta tuntui jutella pitkästä aikaa kasvokkain :)

Huka Falls. Ihan järjetön tuo vesimassa, joka tuosta menee!

Aamulla herättiin tunnelmallisesti vesisateeseen

Perusmummoilme

Lake Taupo, joka on Uuden-Seelannin suurin järvi. Vesi on kerääntynyt kraateriin, joka syntyi tulivuorenpurkauksen yhteydessä about 26 000 vuotta sitten.

Olen välillä kulkenut täällä ihmisten ilmoilla sellaisissa vaatteissa, missä en tosiaankaan kehtais esimerkiksi Oulun keskustassa talsia. Ja kukaan ei katso sua nenänvartta pitkin. Ei oikeesti kukaan. Ira oli huomannu saman. Collegepaita kuuluu vakiovarustukseen, samoin flipflopit. Oli sää sitten mikä tahansa. Pimeän tultua oli ihan sairaan kylmä ja alaspäin katsoessa näytti tältä. True fashionista.

Vau

Taupossa oli niin hiljasta, että vaatteet kehtas vaihtaa pääkadun varrella :D

Puolentoista päivän jälkeen oli taas sanottava Iralle heipat ja hypättävä bussin kyytiin. Kohtapa me nähdään Suomessakin!

Whakapapassa

Mount Ruapehu

Taupon jälkeen pysähdyimme yöksi River Valleyyn. Nätti majapaikka syvällä laaksossa. Joka puolella vain jyrkkää kukkulaa ja vieressä hyistä vettä virtaava joki. Kuvia en muistanut ottaa. Paitsi tilanteesta, kun hollantilaistyttö yritti päästä toiselle puolelle virtaa tällä menopelillä:

Vekottimessa kiinni ollut "UNSAFE"-lappu oli repäisty irti, mutta jäljelle oli jätetty sen verran, että teksti oli edelleen luettavissa. Tosi rohkaisevaa.

River Valleyssa oli kylmä ku missä. Mulla oli (luojan kiitos!) sormikkaat rinkassa, joten pidin niitä sisälläkin kirjaa lukiessa. En tiedä oliko yhdellä Jackilla kylmä teltassaan. Se oli ainoa, joka ei majoittunut sisällä. Tyyppi on muutenkin varsin mainio mauste bussiporukassa. Australiasta kotoisin, ja kaikki vähän naureskelee sille pilkallisesti, kun se on niin outo. Mut musta  se oli outo vaan positiivisessa mielessä! Mä en tiedä haluaako se olla kunnon travelleri, kun se kulkee joka paikkaan semmonen puinen vaelluskeppi mukanaan. Pukeutuu juuttivaatteisiin. Joku sanoi, että sillä on jonkinlainen juuttimekkokin. Sitten se yksi ilta Taupossa tippui päissään kielekkeeltä, miltä moni on kuollut. Sairaalassa oli kehotettu lottoamaan. Samoin Taupossa se oli yrittänyt käydä kauppaa jonkun hämäräveikon kanssa, kaupan epäonnistuttua oli hän kostoksi varastanut pyörän. Tämän pyörän tyyppi sitten raahasi seuraavana päivänä bussin tavaratilaan. Kaikki muut oli vaan sillee että ookoo? :D Muutama viikko tästä eteenpäin kuulin tutuilta tanskalaistytöiltä, että tyyppi oli joutunut pidätetyksi varastettuaan lintujen suojelualueelta linnunmunan. Oikeesti, miten tyhmä voi ihminen olla? Kun hänen kaverinsa oli lainannut rahaa tälle rutiköyhälle tyypille hostelliöiden maksuun, oli hän mennyt ja ostanut aurinkolasit ja hatun. Ei huolia! Munkin käsitys alko pikkuhiljaa muuttua, kaveri olikin puhtaasti vaan ääliö, jonka aivot on pehmenny päihteistä. Harmi vain, että kyseessä äärimmäisen hauska ja sympaattinen tyyppi.

Matkalla River Valleysta Wellingtoniin pysähdyttiin paikkakunnalla nimeltään Bulls. He jos jotkut ovat ottaneet ilon irti nimestä! Poliisiaseman nimi on "Const-a-bull", kirkon "Forgive-a-bull", sairaalan "Cure-a-bull" jne. :D

Tämä kuva ei taas liity mihinkään...

Uuden-Seelannin pääkaupunkiin Wellingtoniin pysähdyin vain yhdeksi yöksi. Windy Wellington oli maineensa veroinen, sillä sinä iltana lenkkeillessä satamassa sai kyllä ponnistella kaikin voimin, että pääsi eteenpäin :D Näin yhden päivän kokemuksella, Wellington vaikutti omaan silmään kivemmalta kaupungilta kuin Auckland. Monet bussista pysähtyivätkin sinne useammaksi yöksi. Kuvia en näemmä ottanut. Satamassa käveli vastaan myös (lähes) oikea Spiderman.

Wellingtonista pääsee lautalla eteläsaarelle. Lautta oli varsin hyvin varustettu (kahviloita, ruokapaikkoja, elokuvateatteri...), mutta itse vain lähinnä istuin paikoillani ja juttelin parin bussissa tapaamani tytön kanssa.

Kaiteriteristä olin aivan innoissani. Vihdoin pääsisi kunnolla makoilemaan biitsillä! Paihialla ei uskallettu paljoa käydä rannalla, koska oltiin poltettu olkapäämme jo Aucklandissa... Iltasella kävin lenkillä ihastelemassa lähiympäristöä.

Joo, kovasti yritän olla uskottava luontokuvaaja tällä 5 vuotta vanhalla pokkarikamerallani :D

Awws

Matka jatkui kolmen yön jälkeen pitkin länsirannikkoa.

Seuraavaksi pysähdyttiin yöksi Westportiin. Kyseessä on suht iso paikkakunta (siis ottaen huomioon, että ollaan Eteläsaarella, jossa tuntuu, että ihmiset on korvattu lampailla). Iltasella lähdettiin bussilaisten kanssa rannalle. Näköalapaikalta näkyi merileijonia!

Jostain syystä nuotiolla lauletaan aina Wonderwallia

Seuraavana päivänä Pancake Rockseilla, Punakaikissa

Matkalla Westportista Franz Josefiin bussikuski järjesti visan, jossa piti keksiä 10 maata, joissa on neljä kirjainta. Mua vähän huvitti vierustoverini (brittiläinen luokanopettaja) kommentti, kun yhdistettiin tietämyksemme ja katsottiin mitä maita toiselta löytyy. Huomautin ystävällisesti, ettei Bali ole maa, vaan osa Indonesiaa. Siihen tämä paukautti, että "mutta onhan sullakin Laos, onhan sekin osa Aasiaa" :D Facepalm.

Seuraava pysähdyspaikka, Franz Josef, on tunnettu jäätiköistään. Tutkimusmatkailija Julius von Haast nimesi jäätikön sen aikaisen Itävallan hallitsijan mukaan. Franz Josef Glacier on uniikki jäätikkö siinä mielessä, että se on vain 300 metriä merenpinnan yläpuolella. Tämä mahdollistaa sen, että jäätikön ympärillä kukoistaa vihreä sademetsä. Kosteus, joka kylmästä ilmasta johtuen sataa lumena jäätikön yläpäässä, ravitsee taas alempana olevaa metsää sateen muodossa. Jäätiköt ovat tiiviiksi massaksi pakkautunutta lunta, eivätkä suinkaan jäätynyttä vettä. Maoriversio jäätikön synnystä taas kuuluu, että eräs nainen (nimeltään Hinehukatere) rakasti yli kaiken seikkailla vuorilla. Hän pyysi mukaansa myös rakastettunsa, Wawen, joka kuitenkin lumivyöryn johdosta tippui kuolemaansa. Nainen itki ja itki, ja kyyneleet jäätyivät jäätikön muotoon (Ka Roimata o Hinehukatere = Hinehukateren kyyneleet).

Etelä-Alpit ovat muodostuneet mannerlaattojen liikkeen vuoksi. Ne kasvavat korkeutta vuosittain jopa 10-20 mm. Viimeisten miljoonien vuosien aikana ne ovat siis kasvaneet jopa 20 km. Jään ja veden aiheuttama eroosio kuitenkin pitää huolen, että kivimassaa päätyy myös alas vuorilta. Varoituskyltit ovat ihan aiheellisia, sillä ihmisiä on loukkaantunut ja kuollut alueella viime vuosienkin aikana. Viimeksi 2011 pari turistia kuoli yritettyään ylittää jäätikön loppupäässä virtaavaa jokea ja vuonna 2009 kaksi aussiveljestä ohittivat varoituskyltit ja 100 tonnia jäätä tippui päälle. Siltikin jotkut yhä viitsivät lähteä seikkailemaan omin päin. Vuodesta 2012 lähtien on jäätikölle päässyt turvallisesti enää vain helikopterilla johtuen jäätikön loppupään epävakaudesta. Tämä on lisännyt retkien hintaa merkittävästi.

Ilmastonmuutos siis näkyy myös tässä jäätikössä, sillä se pienenee vuosittain. Jäätikkökävelyllä ollessa joka puolelta kuului veden lorinaa, kun pienet purot virtasivat jään sisällä ja päällä. Wikipedian mukaan tiedemiehet uskovat, että vuoteen 2100 mennessä jäätikön uskotaan menettävän 38 % massastaan, mikäli keskitasoinen lämpenemisennuste toteutuu.

Tämän jaarittelun jälkeen voisin kertoa itse päivästä jäätiköllä! Pääsin samaan ryhmään tapaamieni brassi- ja irkkutytön kanssa. Jäätikköretkiä järjestävän firman toimipaikalla saimme puettavaksi vedenpitävät kamppeet. Meitä oli neuvottu laittamaan kolme kerrosta vaatetusta yläkroppaan ja pitkien housujen alle shortsit. Kohta saapasteltiinkin täysissä jäätikkötamineissamme läpi helteisen pääkadun kohti helikopterin laskeutumispaikkaa. Niin jännittävää, eka kerta ikinä! Turvallisuusohjeiden jälkeen pääsin hyppäämään etupenkille ja kohta oltiinkin jo ilmassa. Tunne oli mieletön, ihana kutkutus mahanpohjassa, kun noustiin ylöspäin. Lennettiin vuorien vierustaa yli metsän ja kohti Franz Josefia. Helikopterista katsottuna ei hahmottanut jäämassan laajuutta ennen kuin alkoi nähdä pienen pieniä ihmishahmoja jään päällä. Ai se onkin noin iso!

Laskeutumisen jälkeen asennettiin kenkiin jääpiikit, jotka tekivät liukkaalla jäällä tasapainoilusta huomattavasti helpompaa. Oppaanamme toimi Franz Josefista kotoisin oleva Rich, joka täydellisen rusketuksensa, jäähakkuunsa ja lyhyiden shortsiensa kanssa sai jostain syystä ryhmämme saksalaispojat kikattelemaan ihastuksesta. Yrittivät naamioida tilanteen muuksi kyselemällä ryhmän tytöiltä "Eikö tuo olekin joka tytön unelmamies?". Silti he olivat kuitenkin ne, jotka eniten olivat innoissaan oppaan piukasta pyllystä.

Rich varoitti liikkumasta muusta ryhmästä erillään. Sormellaan hän osoitti lähellämme olevia kuoppia: "Tuosta kun tipahdatte, niin pudotusta on 100 metriä alaspäin. Tuosta toisesta kuilusta saattaisitte selvitä hengissä, mutta jäisitte jumiin joksikin aikaa. Liekö ikuisesti." Nielaisu. Ihan hyviä varoituskeinoja. Lähdettiin talsimaan eteenpäin ja kohta pysähdyttiinkin yhden tällaisen onkalon viereen. Rich kehoitti kurkkaamaan alaspäin - kuulemma onkalo oli todella syvä, muttei kauttaaltaan niin leveä, että sinne kovin syvälle humahtaisi. Olin ryhmästä varmaan ainoa, joka ei uskaltanut kurkistaa :D Korkeanpaikan kammo toimii myös näin. Hulluus- tai kömpelyyskohtaus voi tapahtua milloin vain! Ironista, että samaan aikaan suunnitelin jo benjihyppyä. Luotan siis selkeästi varusteisiin, mutten itseeni. En tiedä olisiko parempi toisinpäin. 

Tämä käytävä oli niin kapea, että jalat eivät mahtuneet vierekkäin. Hidasta liikkumista!

Ice, ice, baby

 

 

 

Varmasti Gustafssonkin pysähtyy välillä ottamaan selfie-kuvia

Perspektiivi-ihmisiä

Jäätiköllä voi kokeilla myös jääkiipeilyä (tarkoituksella rajasin kuvan niin, ettei olisi ilmiselvää, että korkeutta on about 2 metriä... :D)

 Seuraavan vajaan parin tunnin aikana kivuttiin ylemmäs jäätikköä, käytiin jääluolassa, ryömittiin läpi jääonkalon, kuljettiin läpi kapeaakin kapempaa käytävää jne. Yhden kerran meinasi käydä köpelösti, kun laskeuduttiin alas jyrkkiä portaita ja kuulin takanani olevan japanilaismiehen kaatuvan ja lähtevän vyörymään vauhdilla alas! Kääntymättä katsomaan ryntäsin rinnettä alas ja pääsin alas juuri ennen kuin mies olisi kampittanut minutkin. Ei käynyt miehellekään onneksi kuinkaan.

Aikaa valokuvata oli ruhtinaalisesti, sillä pysähdyttiin vähän väliä. Välillä siksi, että opas halusi kertoa meille jotain jäätikön historiasta tai muodostumisesta, mutta välillä vain, että Rich hakkasi hakkullaan jäätä. Tästä jäi suuhun ehkä vähän pieni vedätyksen maku. Päivittäin saman reitin kulkee tuhottoman monta opasta ryhmineen, enkä usko, että jokaisen oppaan olisi tarvetta jäädä kohentamaan valmiiksi hakattuja portaita. Uskon, että asialla on enemmän tekemistä a) shown kannalta ("hakataanpa meille vähän reittiä mitä kulkea!!") b) ajankäytön kannalta (helikopterit pystyvät lennättämään vain tietyn määrän retkeilijöitä kerralla + taloudellisesti kannattavampaa on pyytää vähän enemmän 3 h jäätikkövaelluksesta kuin vähän vähemmän 1,5 h retkestä). Ennen vuotta 2012 ovat retkeilijät varmaan saaneet rahalleen vähän enemmän vastinetta, sillä silloin vaellusosio on ollut matkaltaan huomattavasti pitempi. Toisaalta olin tosi iloinen helikopterilennosta. Oikeastaan illalla hehkutin sitä enemmän kuin itse jäätikköä :D

Älä unohda ottaa mukaan aurinkolaseja! Muuten saatat miehenä huomata joutuvasi ostamaan hätäpäissäsi naisten sievät aurinkolasit, koska ne ovat ainoat, jotka mahtuvat päähäsi (huomaa herra/neiti X kuvassa oikealla).

Menee niin täydestä! :'D

Takas ilmassa!

Jäätikköretken jälkeen lähdettiin tyttöjen kanssa vielä thermal poolseille, joihin sisäänpääsy kuului lipun hintaan. Siellä lilluttiinkin reippaat kaksi tuntia niitä näitä jutellen.

Tokana päivänä Franz Josefissa päätin lenkkeillä katsomaan eilistä jäätikköä vähän eri vinkkelistä. Juuri kun olin viimein päässyt perille, alkoi satamaan. Ja kunnolla. Ei sademetsää turhaan ole nimetty sademetsäksi. Kaikki muut olivat varustautuneet sadetakein. Mulla oli sentään edes collegepaita, etten ihan kuolemantautia saanut. Kun oli melko kalsea päiväkin. Siinä juostessani vastaan tuli vanhempi pariskunta, jonka olin kuulevinani puhuvan suomea. He hymyilivät myötätuntoisesti minun juostessani tukka ja vaatteet litimärkinä. Olisi tehnyt mieli vastata heidän hymyynsä huutaen iloisesti "Ei haittaa mittää! Sisulla!" tai muuta vastaavaa, mutten ollut kuitenkaan ihan varma olivatko he suomalaisia sittenkään :D

Ennen varsinaista näköalapaikkaa jäätikölle pitää kulkea kivikkoista polkua pitkin. Jännä ajatus, että vuosia sitten tämä kaikki on ollut paksun jään alla.

Näköalapaikalta ei hirveän hyvää kuvaa jäätiköstä saa. Eikä varsinkaan tällaisena pilvisenä päivänä.

Loppumatkasta sade onneksi loppui ja aurinko kuivatti vaatteita :) Loppuun olisi ollut kiva laittaa joku kiva hyvänmielen kuva tilanteesta, mutten ottanut sellaista. Sen sijaan saatte kuvan sorsista. 

Heippa!

Karo