Heippa

Sydneyssa vietettiin viimeiset 1,5 viikkoa Ausseissa. Koska meillä nyt ei muutenkaan pysynyt ajatus oikein kasassa viimeisinä hetkinä niin tässä sekalaisia ajatuksia from Sydney:

- En tiedä mikä siinä on, mutta aina kun tavataan suomalaisia, ne on jotain ihme munapäitä. Käyttävät lauseissaan sanoja "journey" ja "travellata" ja ovat jotain Columbus meets Madventures. Pari kertaa ku ollaan juteltu näiden tapausten kanssa, ei olla voitu Marin kanssa ees kattoo toisiamme, kun tiedettiin, että kumpikin kelailee ihan samaa. Nyt pidä pokka. 

"joo mä oon siis asunu tuol Pietarissa, et oon niinku tottunu vähä isompii mestoihin"

"niin millo sä siellä asuit?" 

"no synnyin siellä ja 2-vuotiaana muutin sit kannonkoskelle mut siis city mulla on sydämessä"

"joo siis ku on travellannu tuolla thailandissa niin kyl sitä on tullu vähä tota tellust kierrettyy. nyt tulin sit ausseihin, mut ei tosiaan kiinnosta mitkää turistirysät ku on päässy aidoille mestoille. Kokee et milt se real life oikeest tuntuu"

BLAH!

- Oon viimetingan ihminen, eikä siihen ole tullut muutosta tämänkään reissun aikana. Viimeinen päivä Ausseissa, sataa, meikä lähtee metsästämään postikortteja. Sateenvarjo oli mukana, mutta paljon on apua ku vesisade on lähes vaakasuoraa ja kadut on muuttuneet järviksi. Siellä meikä tarpoi vesi nilkoissa asti. Tosi jees! Mitä tästä opimme? Emme mitään!

- Ollaan oltu yhteyksissä Newmanin työkavereiden kanssa ja siellä on asiat kääntyneet niin ympäri ämpäri että huh. Kuten täälläkin me uumoiltiin joskus, että uuden omistajan myötä ei tunnu olevan kovin varmaa, että meidän manager-pomo tulee pyörittämään tota paikkaa pitkään. Uus omistaja halusi tehdä kaiken eri tavalla, eikä henkilökemiatkaan oikein osunu yhteen. Ja niinhän siinä kävi, että meidän pomo ja hänen kihlattunsa (paikan pääkokki) lähtivät pois Newmanista. Meidän pomon äiti ja isäpuoli jäävät vielä hetkeksi hoitamaan managerin hommia, mutta  lähtevät hekin jossain vaiheessa. Samalla Punaisen Hiekan Tavernasta lopetti hommat ravintolapäällikkö Meray ja Bobby. Paula sieltä lähtikin jo aiemmin, samoin kuin Luke ja Dan on myös palannut Sydneyyn. Eli tällä hetkellä koko henkilöstö on ihan eri kun mitä se oli meidän aikaan. Snif. Mutta ei tullut minään yllätyksenä. Meillä oli hirveen hyvä työhenki ja tiivis ydinryhmä töissä ja kun tämä perhe hajoaa, niin kukaan ei tunne mieleiseksi jäädä. Sitä ei vaan oikein voi kuvailla miten kodilta se paikka tuntui. Ja miten onnellista aikaa se oli. Tällaista ei vaan vois tapahtua Suomessa. Että kuulut johonkin työporukkaan niin tiiviisti, että kun se hajoaa, vaihdat paikkakuntaa. Bobbykin on käynyt koulut Newmanissa, sillä on hirveesti kavereita siellä, mutta nyt sekin on muuttamassa pois Newmanista muiden mukana, vaikka sais sieltä töitä anytime. Meidän perhe on nyt ripoteltuna pitkin Australiaa.

- Marilla oli pieniä paineita rinkan painon suhteen. Marilla on koko reissun ajan ollut rinkka pari kiloa mun rinkkaa painavampi, ja nyt se tuossa repii tuliaisista hintalappuja, sillä KYLLÄ NEKIN PAINAA JOTAIN. Mari on ihan ihmepakkaaja. Sillä on tuhottomasti enemmän tavaraa ku mulla, mutta se saa survottua ne niin pieneen tilaan, että mun rinkka on se, joka näyttää aina enemmän turvonneelta. Sinne ei mahdu oikein mitään koskaan. Myönnetään nyt tässä, että Mr Beanin tapaan tyhjensin mun vartalovoidetörpöstä puolet pihalle. Tilansäästöä se on pienikin tilansäästö.

- Mitä lähemmäs kotiinmeno tulee, sitä isommaksi koti-ikävä kasvaa. Muistan kun pitkin matkaa ollaan panikoitu sitä hetkeä, kun pitää mennä kotiin. En halua Suomeen, ei kiinnosta yhtään, mä haluun vaan olla täällä, vaikka täällä Newmanissa, mä haluan vaan jäädä, mua ahistaa ajatus Suomesta. Ja kyllä me tajuttiin, että jos oltais vaikka parin vuoden reissulla, niin ei tässä vaiheessa olis mitään koti-ikävää. Mutta nyt kun tietää, että on menossa kotiin ja se hetki on kokoajan lähempänä niin totta hemmetissä sitä kokoajan vaan miettii perhettä, kavereita ja Suomea. Kotia. Siksi tuntuu tosi hyvältä palata. Kyllähän sen tietää, että alkuhuuman jälkeen ymmärtää, että kaikki on niin kuin ennenkin, sama arki astuu kuvioihin. Mutta vielä ei ole sen aika, Suomessa on kesä ja en malta odottaa, että pääsee siitä nauttimaan.

- Suomesta puheenollen, mietittiin yksi päivä onko siellä The Black Keysin Lonely Boy ollut yhtä iso hitti kuin täällä. Koska täällä se on ollut kyllä tän vuoden numero yksi, mikä soi kaikkialla. Koko ajan. Kummankaan facebook-kaverit ei sitä ainakaan ole seinälleen postannut. Parasta läppää on alkaa laulamaan sitä tapaillen samalla tökeröitä tanssiliikkeitä sen musiikkivideolta, jos joku ei saa seuraa vaikka kauppareissulle. Älkää siis katsoko oudosti jos aletaan vetää tanssiliikkeitä, jotka on ku revitty Carlton Banksin repertuaarista.

- Äiti, kovasti toivoisin, että meidän pakastimessa olis lakujätskii kun tuun.

- Ja ruokana vaikka lasagnea.

- 3.6. oli aika jättää Australia taakse. Lennettäisiin ensiksi muutamaksi päiväksi Bangkokiin ja sitten sieltä Balille, jossa tavattaisiin Newmanissa samaan aikaan töissä ollut Simon aka Simba. Kun lentokone irtosi maasta, mieli oli sekava. Iloisia oltiin molemmat, että päästiin pois kylmästä ja sateisesta Sydneysta, joka ei ole yhtään sitä Australiaa, joka me ollaan opittu tuntemaan. Väkisinkin ajatukset palasi niihin huippuhetkiin, jota ollaan tämän reissun aikana koettu. Mietti irkkutyttöjä ja Newmania. Hassua. Reissaaminen on kivaa ja uusien paikkojen näkeminen huippua, mutta ehdottomasti parasta aikaa ollaan eletty silloin, kun ollaan oltu töissä.  Opit tuntemaan ihmiset niin paljon paremmin, ja silloin saa ystäviä pelkkien hyvien tuttavien sijaan. Sulla on paikka mihin kuulut. Tosi huippuja tyyppejä ollaan tavattu ja niitä tulee hirvee ikävä. Ja Australiaa tulee ikävä. Varmaan ootte päätellykki, että Aussit on meidän sydämet vienyt. Ei mahda mitään.

Bye, Australia.

Bye.

Karoliina