Johdanto

Torstaipäivä 17.3. Istuin luennolla, mutta en muista mikä oli aiheena, sillä ajatukset olivat jossain ihan muualla. Edellisenä iltana olin pyörinyt kolmatta tuntia sängyssä saamatta unta ja miettinyt kaikkea. Sitä, että vain opiskelee, sitten mennään töihin, sitten leikitään perhettä kunnes ollaankin jo eläkkeellä. Sitten sitten sitten. No sitten on taas onneksi aikaa tehdä kaikkea, jes. Maltan tuskin odottaa. Tällainen ahdistus oli näyttäytynyt satunnaisesti jo yli puolen vuoden ajan, kunnon kliseinen ikäkriisi siis. Sekä Marilla että mulla. Luennolta menin avautumaan puolihysteerisenä Marille ja siltä istumalta päätettiin, että lähdetään Australiaan. Niin, eikö olekin hyvä päätös puolen minuutin keskustelulle? Oltiin me jostain vastaavasta leikillään heitetty läppää aikaisemminkin, mutta ajatus on tuntunut aina niin kaukaiselta. Olihan se niin hemmetin absurdi ajatus sinä talvisena torstaipäivänäkin, mutta me kummatkin saatiin hysteerisyytemme keskeltä vain sanottua "Joo, mennään. Me mennään. Mennään". Loppupäivän vaan nauratti ja itketti yhtäaikaa. Vaikutettiin varmasti järkensä menettäneiltä mielipuolilta, mutta ajatus lähdöstä tuntui niin hullulta, ettei siihen oikein osannut alkujärkytykseltä suhtautua mitenkään. Me mennään.

Kotiin päästyäni avasin radion. YleX:llä oli rytmibarometrivieraana Haloo Helsinki, ja tältä bändiltä soitettiin ensimmäistä kertaa nyt jo varmasti kaikille tutuksi tullut biisi "Maailman toisella puolen". Sanoja kuunnellessani mua alkoi hulluna naurattaa. Mun oli pakko soittaa asiasta Marille, että hitto vie, jos tämä ei ole merkki siitä, että tää on hyvä idea, niin ei sitten mikään! Varsinkin näin jälkikäteen ajateltuna aika melkoisen iso sattuma. Oltiin sitten tulevat viikot kuin lapsia jouluaattoaamuna. Hirveesti olisi tehnyt mieli kertoa kaikille suunnitelmista, mutta ajateltiin, että ei nyt varmaan ole järkeä huudella asiasta ennen kuin on viisumi ja lentolippu kourassa. Että ihan oikeesti me mennään.

Läheisten vastaanotto tälle Australia-idealle on ollut vaihtelevaa. Mun äiti hengitteli tiedon jälkeen ensimmäiset päivät paperipussin läpi yrittäen saada paniikkikohtausta tasaantumaan =) Mummo kyselee joka kerta ollaanko me muka vielä sinne menossa ja myöntävän vastauksen jälkeen alkaa asian päivittely (kauimmaisin paikka, missä mummo itse on käynyt on Tampere). Pappa on useaan kertaan kehoittanut meitä ottamaan mukaan oman vesurin, jos farmitöihin meinataan mennä. Australiassa kun ei kuulemma ole kunnollisia. Juttelimme asiasta Marin kanssa, ja tajuttiin, että oikeassahan mun pappa oli. Viisastuneina otetaan mukaan myös kirves, tennismaila ja klapikone. Kaiken varalta.

Australia myöntää Working Holiday –viisumeita (sillä voi oleskella maassa max 12 kk). Tällaisen viisumin hankkijalla pitää vuoden aikana pääpaino olla reissailussa, mutta matkakassaa voi kerryttää olemalla töissä (max 3 kk samalla työnantajalla). Farmitöitä tai jotain on toivottavasti tarjolla meillekin, vaikkakin työllistyminen voi olla epävarmempaa jollain alueilla. Viisumi tuli tosi nopeasti. Täyteltiin netissä rasti ruutuun –systeemillä (oletko kriminaali? [x] en [ ] olen) hakemus, ja samana päivänä sähköpostiin oli saapunut lupa oleskella kengurumaassa.

Mietittiin, että olisi kiva, jos reissusta jäisi jotain mustaa valkoiselle (sitten joskus vanhainkodissa on mukava lueskella hyviä tarinoita), joten päätettiin, että aletaan kirjoittaa reissublogia. Suunnitelmista emme voi kertoa tässä vaiheessa mitään, koska niitä ei ole. Hyvin suunniteltu on puoliksi pilattu. Neljäksi ekaksi yöksi ollaan sentään hankittu majapaikka (hostelli). Katsellaan, lupaamme kirjoitella tänne kuulumisia epäsäännöllisen säännöllisesti.

Karo